Tekijä: maijuli Page 1 of 2

Näin massan aikakaudella, kun valokuvia tulee pilvin pimein, eikä katsoja aina tiedä onko kuva luotu tekoälyn avulla, niin mikä on se mikä tekee kuvasta kiinnostavan?

Kun olen seurannut ihmisiä, olen oppinut monien ihailevan aitoutta. Miksi tämä kuva on tällä hetkellä itselleni tärkeä, on se että vietimme tässä saaressa hääpäiväämme. Mutta tämä mökki on kuulemani mukaan noin 100 vuotta vanha hirsirakennus. Mikä minun mielestäni tekee tästä kuvasta kiinnostavan on savu, joka tulee piipusta, taivas joka on mystisen kirjava ja luonto ympärillä. Oikeasti tässä kuvassa oli kaikkea roinaa lisäksi. Oli meidän pyyhkeet ja muovikasseja, tuntemattomien telttapatja ja vene saaren toisessa laidassa. Kuvan kannalta se olisi voinut olla kiinnostavaa sekin että ne olisivat sinne jääneet, mutta ne eivät olleet kauniita, mutta myös tämän päivän maailmassa yksityisyys kun on myös tärkeää, poistin veneen photoshopilla, jotta sitä ei tunnista.

Mutta mikä tekee kuvasta kiinnostavan?

Hämähäkin seitit ja vesipisarat ovat olleet itselleni jo vuosia valokuvauksessa se juttu. Viikonloppuna oli hyvin erikoinen sumuisen usvainen sää ja juuri silloin hämähäkin seitit ovat kuin halloweenina. En aina saa tarkennettua kuvaa, tai löydä hetkeä kuvata, mutta nyt osui kiva hetki.

Mielestäni kysymys on vaikea vastata. Sillä itseäni ohjaa tunne. Olen seurannut muiden ottamia kuvia, enkä aina tiedä onko kuva aito vai tehty jonkinlaisilla ohjelmilla. Mutta se tunne mitä kuva herättää on se juttu. Mielestäni kuvasta tekee kiinnostavan tarkkuus, toisinaan värit, tai tässä kuvassa tuo seitti on kuvan yksityiskohta, tarkemmin sanottuna seitin keskellä on pienen pieni vesitippa. isossa kuvassa pieni yksityiskohta. Silmä voi tarkentaa joko isoon kuvaan tai ihan pieneen yksityiskohtaan.

Tässä kuvassa taas kiehtovan tekee kärpänen kukalla ja mökki takana. Oikeastaan olen aika ylpeä näistä kolmesta kuvasta. Mutta mikä vielä yksi asia tekee kuvasta kiinnostavan – on tarina. Mitä kuva viestittää, mikä tarina siinä on takana ja mitä tarinoita mielessä syntyy, kun kuvaa katsoo.

Maiju

Olen harrastanut erilaisia intuitiivisia harjoituksia jo noin 15 vuoden ajan. Ja jo ihan alussa tutustuin sanaan ego. Egosta puhutaan myös apinamielenä, sisäisenä sensorina ja mitähän niitä oli vielä. Ehkä alitajunta. Se on kuitenkin se latistava ääni meidän ajatuksissa joka estää tarttumasta toimeen, sillä se kertoo kuinka riittämättömiä olemme. Egon tehtävä on myös nostaa pintaan meidän varjoja ja sydämen tarkoitus on parantaa varjot. Tällä polulla yritän tallata edelleen työntäen egoani syrjään.

Valokuvaamisessa ego kertoo kaikkien muiden kuvaajien mielipiteitä pään sisällä. Se kertoo miksi ei ole riittävä ja joskus se blokkaa rakentavan kritiikin. Toisinaan taas voi saada erittäin julmia kommentteja omista kuvista ja se voi haavoittaa herkkää mieltä hetkeksi.. Kunnes taas nousee jaloilleen ja jatkaa. Sisäinen sensori täytyy vain ylittää. Se jatkaa kyllä latistamistaan jos sille antaa liikaa valtaa.

Meille itseoppineille näkyisi olevan yhteisiä piirteitä. Me uimme vastavirtaan. Koulutus ja tietynlaiset kuvaussäännöt sanelevat miten otetaan hyviä kuvia, mutta itseoppineena haluaa oppia omat virheensä. Kritiikki ja tai säännöt meinaa sammuttaa sen valtavan luomisen virran, sen joka ohjaa meitä sisuksissamme. Mutta vain hetkellisesti. Säännöt voivat olla liian raamikkaita, ne pitävät luovuuden laatikossa ja se voi saada tuntemaan kuin tukehtuisi. Siksi täytyykin löytää se oma suunta. Koulusta ja kritiikistä on kuitenkin hyötyä jotta voi kehittyä. Alla oleva kuva ei edusta oikeaoppisuutta, siinä ei ole kultaista leikkausta –  se on taiteellinen tuotos heijastavasta vesipisarasta, josta olin erittäin ylpeä, kun sen sain. Kuulen äänen pääni sisällä ” jos vähän siirrät kuvaa vasempaan reunaan, se on silmälle harmonisempi” .  Niinpä niin.

Usko sinuun

Juttelin ystäväni kanssa joka oli innostunut kuvaamisesta. Hän kuvaili kameraa samoin kuin itse olen kuvannut. ”Kamera saa unohtamaan ympäröivän maailman. ”

Kameran kautta maailmasta voi tehdä kauniin. Kameran kautta voi esitellä tämän harmaan pimeän maailman kauniina. Se on taiteen tehtävä. Mehän kaikki tiedämme, että maailma on julma ja kaikenlaista kurjuutta on maapallo pullollaan. Kameralla voi taltioida maailmaa ja tuoda erilaisia katsantokantoja ympäristöstä. Jättää järjen pois ja ottaa tunteet esiin. On myös toinenkin näkökulma. Kun katsoo kauniita kuvia ja antaa luvan itselleen tuntea, voi kehossa herätä erilaiset mielihyvähormoonit. Ja mitä enemmän saat mielihyvähormoneita aktivoitua, sitä parempi. Ainakin minun maailmassa.

Voi käydä myös toisinpäin. Ns. epäoikeudenmukainen kuva voi saada tuntemaan vihaa, kurjuutta, nurjuutta. Se voi ruokkia meidän angsteja. Kauniit kuvat taas pehmentää mieltä ja sydäntä.

Kuva parantaa

Valokuvaaminen on tuonut minulle voimaa kaiken pimeän keskelle. Maailmassa ja omassa maailmassani on tapahtunut ihan liikaa kaikenlaista kurjaa. Kamera on tapani tuoda maailmaan valoa. Niin omaani kuin muiden. En toki saa aina välitettyä sitä niin kuin haluaisin, mutta yritän ainakin. Kun olen kamera kädessä, minussa herää sellainen jännä tunne, mitä en osaa sanoittaa. Se on ikäänkuin kaiken sanoittamisen ulottumattomissa. Joka taas on ihan hyvä asia, sillä ego on juurikin se joka haluaa kaiken sanallistamisen ja joka haluaa ymmärtää – olikohan se vasemmalla aivopuoliskolla vai olikohan se mitään? Äh unohdin jo nämäkin, joten tässä linkki tähän.

Hauskaa kun katson liikkuvaa kuvaa, se pyörii molempiin suuntiin.

En tiedä yhtään osaanko sanallistaa mitä haluan.

Ihminen haluaa analysoida

Kävin aikanaan intuitiivisen energiahoitajan kurssin ja siellä minulle jatkuvasti hoettiin tarpeestani analysoida. Järkeni oli jatkuvasti keksimässä sanallista selitystä kaikelle. Se teki myös jollain tavalla tuntemisesta vaikeaa. Sisäinen sensori on juurikin se analysoija siellä omassa mielessä. Se toisinaan haluaisi kieltää kaiken hyvän, mutta joskus se rönsyää. Onneksi. Analysointia mielestäni tarvitaan kehittymiseen, mutta luova maailma katoaa herkästi liiasta analysoimisesta. Ihminen haluaa järkeistää monia juttuja. Luovuudessa kuitenkin jos käyttää liikaa järkeä – jää moni kokemus kokematta. Tulee rajoittuneeksi. Esimerkiksi luovuus tulee Jumaluudesta, eikä sitä voi sanallisesti ymmärtää – ego taas haluaa ymmärtää ja sanoittaa. Luen Ihmeiden oppikurssia, joka on oma pyhä kirjani ollut pari vuotta. Luen hitaasti ja pitkään.

Kuva voi olla merkityksellinen

Kuva voi merkitä eri ihmisille eri asioita. Taiteilijana/kuvataiteilijana on tärkeää vapauttaa itsensä prosessiin ja tehdä niin kauan kuin intoa riittää. Huom. en ole ammatillisesti kumpaakaan. Moni voi ajatella intohimosta egollaan ”Eihän tuossa ole mitään järkeä” – sydän kuitenkin voi olla eri mieltä. Se huutaa hiljaa, vaimealla äänellä ”Jatka, jatka, niin vien sinua seikkailuihin joita et ole ennen kokenut”.

Otan nyt itselleni tavoitteeksi purkaa omia rajoittuneisuuksiani ja tarttua hetkiin joissa voi heittäytyä. Mitä enemmän heittäydyn, sitä parempia ja luovempia kuvia tulee. Tai näin haluan uskoa. Mielipiteitä kuitenkin on monia.

Maiju

On hetkiä, kun tuntuu etten ole pitänyt kameraa kädessä ikuisuuksiin ja se tuntuu pahalta. Yleisin ajatukseni luovuudesta ja valokuvaamisesta on, että se ruokkii sieluani. Se ruokkii omaa esteettisyyttäni, sekä ajatusta että haluan parantaa kuvillani muita. Olla osana jotain suurempaa henkeä joka tuo hyvää ihmisille. Joskus tuo ajatus voi olla hyvin naiivi ja olenkin opetellut ja myös oppinut, että on myös heitä joille en voi antaa yhtään mitään. On kuitenkin myös heitä joille voin ja siihen haluan keskittyä. Valokuvaaminen on ikäänkuin sielun peili minulle, haluan näyttää erilaisia näkökulmia kauneudesta maailmalle.

Iso juttu on saada otettua ihmisestä kuvia joista hän pitää itse. Saada henkilö rakastumaan itseensä. Se on valtavan iso juttu, eikä sitä voi noin vain tehdä.

Valokuvaaminen vaatii työtä ja aikaa

Koska se ei ole vain tosta noin juttu. Jos haluaa hienoja kuvia, se vaatii loputtoman määrän harjoittelua, otoksia, kuvankäsittelyä ja luovuutta. Ja siihen täytyy olla valmis. Ymmärsin itse milloin olin valmis, kun huomasin jonkin näkymättömän voiman repivän minut sängystä klo 6 ja hyppäämään autoon ennen aamupalaa vain ja ainoastaan koska täysikuu loisti taivaalla ja siitä voisi saada kuvan. Se vaatii myös vaivaa lähteä eri paikkoihin jotta löytää eri tunnelmia. Koska se vaatii niin paljon työtä ja aikaa, niin arvostus muilta voi olla heikkoa. Esimerkiksi jos sinä olet matkustanut johonkin, ostanut kameran ja opetellut sen käytön ynnä muuta ja saat loistavan otoksen ja lisäät sen nettiin tai somealustalle ja joku tuntematon ottaa sen itselleen lupaa kysymättä ja käyttää sitä omiin tarkoituksiin, niin kyllähän se kirpaisee. Sitä varten on tekijänoikeudet.

Vastuulliset ihmiset toki tunnistavat ettei näin saa tehdä.

Valokuvaaminen on

Muutakin kuin valokuvaamista, se on hetkien löytämistä, tarinoiden tallentamista, itsensä haastamista. Voi toki ottaa vain kuvia ja saada hyviä kuvia, mutta se voi olla myös kokemuksellista seikkailua kameran kanssa. Itsensä haastamista ja löytämistä. Intohimoa kameran kanssa.

Vaikka valokuvaaminen on itselleni välillä helppoa, se on silti todella vaikeaa. Sillä omat tunnetilani voivat estää saamasta hyviä kuvia. Osaan olla itseäni kohtaan julma alitajuisesti. Vaadin järjettömiä suorituksia itseltäni onnistumisessa ja joskus palan ikäänkuin loppuun omien vaatimusten edessä. Samalla tuo kuitenkin kertoo asian olevan minulle tärkeä. Koen, että juuri intohimo ohjaa minua valokuvaamisessa. Ihan kuin sieluni olisi jollain tavalla kytketty kuvaamiseen ja haluan siksi tuottaa kauneutta ympärilleni koska se on minun tapani tuoda hyvää maailmaan.

Missä kaikkialla olen kuvannut

Koska kuvaaminen vaatii kokeilemista ja hetkien näkemistä, se vaatii myös rohkeutta tarttua hetkiin. Siihen tarvitaan taas jatkuvaa omien pelkojen kohtaamista. Kun kohtaa pelkojaan, se taas nostaa pintaan erilaisia mielihyvähormoneja.

Aloitin puhelinkuvaamisella koiralenkeillä. Puhelimeni muisti on jatkuvasti täynnä. Tyttäreni harrasti joukkuevoimistelua ja jonkun täytyi aina videoida esitykset, joten minä ja mieheni innostuimme tästä. Ostimme gopro kamerankin sitä varten. Minulla oli todella voimakasta sosiaalisten tilanteiden kammoa ja tätä piirrettä piti oppia käsittelemään. Kun olin kameran takana annoin itselleni luvan olla ihmisjoukoissa. Opettelin liikumaan ihmisjoukossa, vaikka jännitin. Ja kun katsoin esityksen kameran takaa, suojasin itseäni itkukohtauksilta joita esitys ja voimakas musiikki minussa aiheutti. Herkkä kun olen. Katsoin esitykset läpi kotona ja opin niistä. Puhelimella kuvat olivat huonolaatuisia ja tein niistä videoita, joista tuli rakeisia. Muistan kun joku vanhempi joka ilmeisesti oli alalla eikä kuitenkaan osallistunut prosessiin kritisoi pikseleitä ja kuvakokoja, mutta siitä huolimatta jatkoin videoiden tekoja. Sillä minähän se olin joka altistin itseni. Se erotti meidät toisistamme, että minulla oli kädet savessa ja olin valmis oppimaan, hän taas antoi tyhjiä sanoja osallistumatta kuitenkaan prosessiin. En siksi ottanut palautetta häneltä vastaan, mutta jäin sitä kuitenkin miettimään, sillä teknologia menee niin vauhdilla eteenpäin. Hän ei koskaan näyttäytynyt fyysisesti harrastuksessa, vain watsapissa. Otin kyllä vastaan kritiikkiä erittäin tarkalta valmentajalta ja hän oli ns. koutsini tässä. En opetellut niinkään kuvan laatua, vaan oikeiden kuvien valikoimista, jossa ilmeet ja asennot olivat hyvin. Se oli jännittävää.

Puhelimesta erilaisiin kameroihin

Koska olin innokas kuvaaja, tein sitä myös tyttäreni luokan hyväksi. Lähdin mukaan leirikouluihin, joissa kuvasin lapsia ja tein heille muistoja. Muistan meinaan omasta lapsuudestani kuinka tärkeiksi kuvat muodoistuivat kun aikaa oli mennyt eteenpäin. Joukkuevoimistelu jäi taakse koronan myötä ja se toi hetkellisen kriisin itselleni, koska jouduin itsekin luopumaan. Jatkoin kuitenkin esiintymisjännityksen kohtaamista. Korona toi metsäkävelyt ja erilaisten luontokohteiden kuvaamisen. Mieheni osti minulle ensin digikameran ja seuraavaksi minikokoisen videokameran gjp:n. Jota en tosin oppinut käyttämään. Kuvasin metsää, kuuta, luontoa, sumua ja mitä kaikkea. Otin mielestäni ihania luontokuvia, mutta se ei riittänyt minulle. Koin valtavaa eteenpäin menemisen pakkoa.

Instagramissa on tällainen maailmanlaajuinen oma valokuvataiteilijoiden ryhmittymä, eli feature hub vai mikähän se oli. Niihin tägättiin aina osallistuminen ja raati valitsi aina jonkin kuvan heidän sivulleen. Minun kuviani valittiin monia. Se oli hienoa, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt sitä tarpeeksi, joten lopetin niiden jakamisen.

Sain ajatuksia valokuvien kehittämisestä myyntitarkoituksessa, mutta en päässyt koskaan niin pitkälle. Kun täytin 40 vuotta, ystäväni olivat seuranneet intoani ja antoivat lahjaksi lahjakortin kameraliikkeeseen, sekä valokuvauskurssin valokuvataiteen museoon kaapelitehtaalle. Päätin sijoittaa uuteen kameraan, peilittömään järkkäriin. Kamera toi uuden ulottuvuuden kuvaamiseen ja olen varmaan kuluttanut sen kolmessa vuodessa loppuun. Nyt olen jonkinlaisessa risteyksessä tai tienhaarassa.

Valokuvaaminen työnä

Omalla alallani pitää osata kaikenlaista ja markkinointi pienyrittäjänä on yksi osio. Opettelin markkinointikuvia, etsin tyyliäni kuvissa. Mihin sopii minkäkinlainen kuva. Ymmärsin kuinka en saanut omaa ajatustani yhteensopivaksi muiden kanssa, sillä halusin ottaa kuvan vanhemman rouvan käsistä. Hän oli skeptinen omista ryppyisistä käsistä ja minä taas toiveikas, sillä samaistuttavuus on se juttu somessa. Jaoin kuvan 2:lle eri naiselle ja molemmat järkyttyivät. ”Ei kukaan halua samaistua ryppyisiin käsiin” Koska olen kauneusalalla, tiedostan ajatuksen, samalla ärsyynnyn. Me kaikki vanhenemme. Miksi ryppyiset kädet pitäisi piilottaa ja laittaa tilalle nuoret ja kauniit kädet. Tässä on minulle taas yksi aihe kuvata. Haluaisin kuvata nimenomaan ihmisiä joista koetaan niiden olevan ns. epätäydellisiä. Tuoda ne kauniissa valossa esiin. Koska hei c’maan, miksi me edelleen näytetään sitä kiiltokuva elämää, koska ei elämä sellaista ole. Kauneus on katoavaista ja sielukkuus on se juttu. Selviytymistarinat, arvet ja persoonallisuus. Niitä haluan kuvata. Niistä henkeni herää eloon. Ei mikään kiiltokuvaelämä, jossa eletään kulissia tai halutaan samaistua illuusioon. Ja omassa työssäni ei pinnallisuus ole se juttu, vaan itsestään huolehtiminen, terveys, jaksaminen, mielenterveys jne. Ei vain kaunis ulkokuori vaan hyvinvointi kokonaisuutena. Mutta kaunis hyvin hoidettu iho viestii itsensä huolehtimisesta ja välittämisestä. Ikä taas tulee väkisinkin.

Kokeilin myös markkinointikuvausta yritykselle ja minun kuvani ripustettiin kauppakeskuksen seinälle. Siinä tönötti minun ottamani kuva 6 metriä korkeassa julisteessa. Se oli hetkeni, mutta hyvin nopea sellainen. En ollut valmis kuvaamiseen. Siinä tuli kaikenlaista sähläystä ja päätin etten ole vielä valmis. Ymmärsin myös itsestäni, että kuvaamisessa pitää osata kuunnella mitä toinen osapuoli haluaa. Vaikka minun mielestäni jokin kuva on todella hyvä – vastaanottaja ei ole samaa mieltä.

Muotokuvaus

Kirjoitin tästä myös Minä valokuvaajana postauksessa.

Kuvaaminen lähti uudesta kamerastani, kun se olikin yllättävän tarkka kuvaamaan yksityiskohtia. Opettelin kuvaamaan silmiä, savua, hiuksia, partaa ja sitten tein kotiini pienen studion. Koko viime kevään kuvasin näitä upeita malleja ja olin niin onneni kukkuloilla. Intohimo on myös todella väsyttävää ja siksi sen tekeminen työnä on rankkaa, koska vaatimustaso on jotenkin kovaa.

Olen kuvataiteilija ystäväni projektissa mukana, otin valokuvia hänen tauluistaan, joista tulee tarot kortit, mutta se vaatii mielestäni ihan oman postauksensa. Haluan ottaa vielä valokuvia hänen tekemästään kirjasta jossa kuvani ovat. Tässä kuitenkin hänen näyttelystään kuva.

Näyttely on tällä hetkellä kaapelitehtaan puristamolla huhtikuun 20 päivään saakka.

Maiju

Luontokävelyt

Luonto auttaa pysähtymään.

Tiesitkö, että puut haihduttavat ilmaan eteerisiä öljyjä? Tiesitkö, että eteeriset öljyt vaikuttavat meidän limbiseen järjestelmäämme ja sitä kautta myös vaikuttavat meidän mielialoihin, hermostoon ja tunteisiin.

Tiesitkö, että tuoksut voivat rauhoittaa meitä. Tiesitkö, että luonto on herkkä ja jotta voit todella oppia tarkkailemaan sitä sinun on istuttava hiljaa luonnossa vähintään puoli tuntia, että luontokappaleet tulevat esiin. Luonnossa ei myöskään kannata olla äkkiliikkeinen, jos haluaa nähdä luonnon asukkaita. Luonto voi tuntua kaupungin vilskeessä olevalle tylsältä, koska se pysäyttää. Kaupunki tarjoaa erilaisia virikkeitä eri tavalla. Luonto taas tarjoaa syvyyttä.

Luonnossa oleilu myös maadoittaa, varsinkin jos ihminen kokee olevansa hiukan lennokas ja tasapainoton.

On hyvä rauhoittaa oma hermosto ja tutustua vagushermoon . Nämä ovat itsellä jatkuvasti työn alla työelämässä. Luonto auttaa hermostonsäätelyssä.

Luonto ja luonnossa oleilu auttaa meitä ihmisiä. Me vain nykyihmiset tarvitsemme todisteita ja tieteellisiä tutkimuksia asioista. Luonnosta saa vaikka minkälaista taidetta luotua ja luonto auttaisi meitä asiassa kuin asiassa. Minua se on auttanut siinä, että oma taiteellinen silmä on kehittynyt ja oma hermosto on rauhoittunut. Luonto on myös erittäin viisas.

Mutta luonto voi toki olla haitallinen meille, jos emme tiedä miten toimia oikein. Siksi on ihanaa, kun voimme oppia matkalla.

Luonnossa oleilu on kehittänyt aistejani, tarkkaavaisuuttani ja selviytymiskykyä. En ollut ymmärtänyt kuinka paljon sitä oikeasti tarvitsin, myös silloin kun sain valtavat allergiaoireet vuosiksi, enkä kyennyt mennä luontoon yhtään.

Villi luonto

Kun sain mieheltäni digikameran joululahjaksi, jossa oli hyvä zoomi – lähdin metsään vaeltelemaan kameran kanssa. Hengittelin, istuskelin kivillä, tutustuin kallioihin. Kiipeilin korkealle  ja uhmasin omaa pelokkuuttani. Lapsuudestani nousi jyrkkiä ääniä alitajuntaani, jotka varoittelivat asioista.

Asumme aarnimetsän vieressä ja voisi ajatella oravan bongaamisen olevan helppoa, mutta siihen aikakauteen kun sain kamerani – oravia ei näkynyt. En nähnyt oravia, en leppäkerttuja, enkä rusakoita. Mutta lähdin etsimään. Nopeiden eläimien kuvaaminen vaati todellakin keskittymistä ja rauhoittumista. Monesti siinä vaiheessa kun kaivat kameraa vasta esille, ne ovat kaikki jo menneet. Siksi oli hyvä opetella liikkumaan hitaasti ja kamera jatkuvasti valmiudessa. Teki todella hyvää itselleni pysähtyä hetkeen. Ylivirittynyt hermosto joutui koetukselle. Minun oli yksinkertaisesti vain pysähdyttävä. Opettelin näkemään kauneutta siellä, mihin ihmissilmä ei aina ulotu.

Kauneutta siellä mihin valo osuu

Tietyntyyppinen ihminen näkee kauneutta vain harmonisessa, suoraviivaisessa, siistissä ja yksinkertaisessa eli selkeässä näkymässä. Oli kyse sitten mistä vain. Minä seisoin keskellä villimetsää, missä ei ollut mitään tolkkua. Puut hujan hajan, poikittain päällekkäin, mätääntyneinä, samaloituneina, kuolleita lehtiä siellä täällä. Teki ihan valtavan hyvää aloittaa tutkiminen. Sieltä alkoi paljastua kauneutta. Katsoin mihin valo osui, mitä kohtia se korosti. Minkälaisia värejä sieltä löytyi. Se teki omalle ajattelulle hyvää. Sulkea täydellinen ja täydellisyyteen tähtäävä maailma pois ja löytää ihan uusi ulottuvuus. Se oli parantavaa.

Muistan kun kävelin metsässä ajatellen, miksi tätä metsää ei siivota. Aarnimetsässä kaiken annetaan maatua. Ainostaan polut raivataan auki, muut jäävät sinne sikin sokin. Olen saanut kohdata pimeän pelkoa, mutta myös ihan luonnon voimien pelkoa tässä upeassa metsässä. Kerran puu kaatui minua kohti, mutta edessä olikin toinen puu joka otti sen vastaan. Metsässä kaatuu puita vähän väliä. Katselin myös kotiovella, kun puu humpsahti ja kaatui. Myös huuhkaja ilmestyi meidän pihan puuhun ja silloin sai olla varpaillaan lähteekö meidän 8 kiloinen koira hänen matkaan. Yhtään koiraa se ei ole vienyt. Meillä asuu ikkunan alla metsäkauriita. Eilen kun tulin pihaan katsoin, että koiran ulkoiluttaja kulkee lenkkipolkua, se oli kuitenkin metsäkauris naaras. Ne ovat ison koiran kokoisia.

Luonto opettaa rauhoittumaan. Se aiheuttaa monenlaisia tunteita ihmisissä. Toiset raivostuvat, toiset rakastuvat. Minä olen löytänyt itseni sen avulla.

Maiju