Kuukausi: maaliskuu 2025

Löydä oma supervoimasi

On 29.3.2025

Rohkeutta etsiä

Koska maailma on mitä on, meille tekee todella hyvää tuntea itsemme, omat tapamme ja käytösmallimme. Usein oma lahjakkuutemme piilee niissä asioissa mitkä ovat meille luonnollisia, mutta niitä voi olla vaikeaa hyväksyä. Koen oman supervoimani olevan herkkyydessä. Aistin huoneessa tunnetiloja ja korjaan jos on korjattavaa. Toinen supervoimani on luovuus, joka on tullut äidinmaidossa. Se ei aina näyttäydy niinkuin järki olettaa, vaan se nimenomaan aktivoituu verenmakuisena, kipujen ja draaman jälkimainingeissa. Kasvu aiheuttaa kipua ainakin itselleni. Olen oppinut tunteista ja erilaisista itsensä voittamiskeinoista sen, että euforian tunne on huumaavaa, kun menee kohti sellaista joka todella pelottaa. Esimerkiksi sellainen hetki, kun teet jotain mielummin ison porukan ympäröimänä kuin yksin ja yhtäkkiä päätätkin kokea sen yksin. Se se vasta on jotain. Todellista rohkeutta on kokeilla asioita mitä on hylkinyt ja ajatellut ettei koskaan lähtisi kokeilemaan. Kun kokeilee ja onnistuukin, se on mahtava tunne. Mutta tulee niitäkin hetkiä kun ei onnistu ja sekin on fine. Se on ratkaisevaa, että yrittää.

Älä anna muiden lannistaa

Maailmassa toimii sellainen kollektiivinen apinamieli, joka latistaa ja lannistaa. Ihmiset ympärilläsi saattavat epäillä ja vähätellä sinun uskoa itseesi. Älä anna niille valtaa. Ne ovat muiden pelkoja omasta itsestään, omia epävarmuuksiaan, joita he yrittävät sinulle tyrkyttää. Vaihtoehtoisesti ne ovat vaan sanoja, joita he nyt vaan sanovat ääneen ajattelematta. Älä siis anna niille arvoa. Meillä on myös oma sisäinen sensori, apinamieli tai ego (rakkaalla lapsella on monta nimeä) joka haluaa meidän toisinaan epäonnistuvan. Jokaisella tuo toimii hiukan eri tavoin. Se on kuitenkin omista ajatuksista tuleva latistaja. Opettele tunnistamaan se ääni ja työstämään sen hiljaiseksi. Sydämen ääni on yleensä vaimea hiljainen ääni, kun taas egolla on valtavan kova ja voimakas valta ajatuksissa. Se on se JäRjEn ääni. On todella tärkeää itsensä kannalta pitää sydän ja järki tasapainossa. Silloin on ikäänkuin jalat maassa menossa kohti unelmiaan. Tai noh, tämä on oma kokemukseni. Liikaa unelmia ja unelmointia nopealla tahdilla sai pään pyörryksiin, oli pakko ottaa järjen ääni avuksi.

No mistä sitten lähteä liikkeelle

Tiedätkö sellaista suureellista ajattelua, jossa sinun täytyy olla vähintäänkin presidentti, että olet saavuttanut elämässä jotain. Heitä tuo ajatus roskiin. Ei meistä kaikista tule presidenttejä, mutta voimme silti loistaa omassa asiassamme. Mene lapsuuteesi ja mieti mitä rakastit tehdä. Piirsitkö, lauloitko, teitkö ristikoita, tai matemaattisia kiemuroita, vai kirjoititko päiväkirjaa? Paras tapahan olisi meditoida eli hiljentyä, löytää oma rauhallinen hetki, jossa koet olevasi onnellinen. Laita käsi sydämen päälle ja kysy itseltäsi. ”mitä minä rakastan?” Intuitio voi tuoda hassuja mielikuvia, jopa utopistisia. Kirjoita ne ylös, kuvaile niitä. Anna jäädä hautumaan. Jos et saa oivallusta heti, laita paperi johonkin näkyvälle, jossa näet sen vaikka heti kun heräät. Jonain päivänä saat vastauksesi.

Vaikka se olisikin lahja, niin työtä sen eteen silti on tehtävä

Meillä on kaikilla se jokin kipinä, mutta sen eteen täytyy kuitenkin tehdä työtä. Kysyä itseltään miten aloittaa ja tsempata itseään onnistumaan. Kun tiedät jonkin pienen kipinän mitä kaipaat ja haluat tehdä, silloin on hyvä kääriä hihat. Se voi hyvin olla pienikin asia, mutta se voi vaihtoehtoisesti olla unelmiesi ura. Kuitenkin pääasia on aloittaa. Harvoin unelma tulee napsista naps sormia napauttamalla. Usein se tulee hitaasti, kolhujen ja naarmujen kautta, mutta kun sen saavuttaa se tuntuu aivan valtavan hyvältä ja oma unelma, sekä polku jota kohti on kulkenut – alkaa tuntua ikiomalta ja arvostettavalta. Ja oma lahjakkuus saa jalustansa. On myös tärkeää tunnistaa missä ei ole lahjakas, mutta sitä piirrettäkin voi tarvittaessa kehittää ja siinä pärjätä.

Miksi omaan supervoimaan panostaminen on tärkeää?

Oman supervoiman löytäminen ja kehittäminen ei ole vain henkilökohtaisen kehityksen kannalta tärkeää, vaan sillä on myös merkitystä elämäsi kaikilla osa-alueilla. Kun tunnet itsesi vahvaksi ja varmaksi, pystyt kohtaamaan haasteet pelottomasti ja tekemään parempia valintoja niin työssä kuin ihmissuhteissa. Se tuo sinulle itsevarmuutta, sisäistä turvaa/voimaa ja voit nojata siihen tarvittaessa.

Supervoiman löytäminen on matka, ei kohde

Löydä oma supervoimasi -matka ei ole nopea prosessi, mutta se on matka, joka tuo mukanaan kasvua ja itsetuntemusta. Kun löydät omat vahvuutesi, voit hyödyntää niitä tavalla, joka vie sinut kohti täysipainoista ja onnellista elämää. Se auttaa silloin kun kohtaat vaikeita tunteita elämässä. Jos jokin asia ei mene kuin haluat, mutta olet löytänyt lahjasi – se voi auttaa vaikeissa hetkissä. Se on sellainen asia joka on sinun oma, sisältäsi tuleva voima tai taito, jonka varaan voit nojata. Se on myös terapeuttisesti ja mielen voiman kannalta tärkeää. Mutta se on hyvä tiedostaa, ettei se odota missään tulevassa, vaan sitä kohti kasvetaan hetki hetkeltä. Sen etsimisellä saa myös sisäistä rauhaa ja turvaakin. Ja muista, sen ei tarvitse olla mitään ylihienoa ja suurta, kunhan se on sinulle sopivaa ja riittävää.

Maiju

Käsityöläisperhe

By maijuli

On 25.3.2025

In Kirjoittajasta

Vanhemmat esikuvina

Olen kasvanut käsityöläisperheessä kuopuksena. Lapsuuteni kodista muistan äitini ompelunurkkauksen ja kaiken tekemisen itse. Äitini ompeli paljon ja teki lähes kaikki vaatteemme yläaste ikään saakka. Tai ainakin minun. Hän päällysti myös huonekalumme. Meillä harvoin mikään maksoi paljoakaan mitä teimme, koska hän oli luova. Vanhoista vaatteista tehtiin uusia ja kankaista joita isä sai töistä tehtiin perheelle vaatteita. Isot sisarukset kertoivat kuinka ei ollut rahaa MicMacin farkkuihin; äiti ompeli farkut ja otti MicMacin logon toisista farkuista uusiin ja kukaan ei huomannut mitään. Tänä päivänä tämä olisi piraattia tai varmasti vähintäänkin tuomittavaa jossain mielessä. Se oli kuitenkin vähävaraisen perheen tapa pysyä maailman kyydissä. Me näytimme päällepäin varakkailta, mutta vain, koska vanhempani onnistuivat luomaan illuusion. Siskoni kertoi, että jonain päivänä oli vain yksi makkara josta tehtiin kastike 6 henkiselle perheelle. Sitä jatkettiin jauhoilla. Sain ensimmäiset kaupasta ostetut housut muistaakseni Leviksen outletista 14-vuotiaana, jotka mummini osti.

Isäni oli lapsesta asti rakentanut veneitä. Venetelakan ääni/tuoksumaailma on lapsuuteni isoin aistikokemus. Muistan hyvin miltä maali ja tinneri haisee ja miltä rakennusäänet ja sirkkeli kuulostaa. Ne ovat ääniä, joita elämässäni on edelleen. Onneksi, sillä nuo aistikokemukset tuo turvallisen ja lämpimän olon, sillä se on niin vahva osa lapsuuden kokemusta. Veneemme oli kierrätysmateriaaleista rakennettu lasikuidutettu moottoripursi. Ohjaamo rakennettiin Marimekon kangaskontista. Oletteko kuulleet sanontaa: ”Toisen roska on toisen aarre.” Se on kulkenut mukanani läpi elämän. Vaikka sitä ei ehkä osattu sanoittaa. Isän työpaikat mahdollisti veneen paikkailut. Uudet hyllyt tehtiin roskiksesta löydetyistä laudoista. Kierrättäminen on jäänyt itselleni myös jonkinlaiseksi tavaksi niistä ajoista.

Camilla, lapsuuden vene josta oli 3 eri versiota. Alunperin se oli siimavene, joka tuotiin Virosta 50-luvulla. Meidän perheeseen vene tuli v. 1977. Tämä oli viimeisin versio, isäni ja veljen rakentamana v.1985. Veneessä oli vain pohja, jonka päälle rakennettiin kelluva kesäkoti.

Minä

Minulla on kova tarve kertoa itsestäni ja elämästäni, sellainen sisäinen innostunut paine joka lähes pakottaa siihen. Toinen voimakas paine taas latistaa ja hyssyttelee. Olen sellainen ollut lapsesta asti. Samalla kun kerron, luon ikäänkuin taustatarinaa omalle taiteelleni. Toiset sanovat ettei lahjat kulje geeneissä, ja se varmaan on niin. Mutta esikuva aina vie jollain tavalla samaan suuntaan. Mutta jos ei vie, ei sekään haittaa. Olin jossain synkimmässäni elämän vaiheessa sitä mieltä etten osaa mitään, olen mielikuvitukseton ja tylsä, raukka ja plaa plaa. Millä kaikilla halventavilla nimityksillä sitä itseään voisikin vain latistaa. Ja kun tarpeeksi kauan olin tätä tarinaa itselleni kertonut, olin oppinut jo uskomaan että se on täysin totta. Pyh. Onneksi sain itseni kiinni ja muutin ajatteluani.

Vaikka sitä yrittäisi muuta, niin jollain tavalla sitä seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. En koskaan kuitenkaan oppinut ompelemaan, johtuen myös jollain tavalla ompelukoneen hylkimisestä/inhosta. Jotain ärsyttävää siinä oli, joka harmittaa todella paljon. Minä ja ompelukone emme vaan kohtaa. Tyttäreni taas ovat lähempänä aihetta. Tuunaavat vaatteitaan itse.

Vanhempieni esimerkki on jäänyt alitajuntaani, että on kierrätettävä ja luotava. Mutta toisinaan uuvun näiden vaatimuksieni alla. Elän siitä, että teen jotain käsin. Myös mieheni. Meillä on aina oltava jonkinlainen projekti päällä.

Oma taidepolkuni

Olin vakuuttunut oman mielikuvituksen puutteesta sekä osaamattomuudesta vielä pitkälle aikuisuuteen. En rohjennut lähteä kokeilemaan juurikaan lapsena asioita. Ilmeisesti astrologisessa kartassani vahvana vaikuttava neitsytpiirre vaatii täydellisyyttä (vaikka oinas olenkin) ja koska en kerralla oppinut, hylkäsin aiheen. Kirottu piirre. Vasta aikuisena sain pienen pienen tietoisuuden hetken, jossa huomasin, että ulkopuoleltani tuleva täydellisyyden vaatiminen sai minut ääritilaan ja kiristi jo pingottunutta täydellisyyden tavoittelijaani, että opettelin siitä pois. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Liika täydellisyys sairastuttaa. Mutta tähän on vaikuttanut myös suomalainen tapa, että ei kehuta, mutta torutaan. En kestänyt toruja. Ja voi että miten hyvää on tehnyt aikuisena, että on saanut oikeanlaista palautetta. Kehittävää ja rakentavaa, ei lyttäävää ja murskaavaa palautetta.

Kun olen ymmärtänyt oman vaatimustasoni ja alkanut kapinoimaan sitä vastaan ja pikku hiljaa lähtenyt kokeilemaan erilaisia asioita, aloinkin löytää itsestäni piirteitä joita osaan. Kun vauvat olivat pieniä ja nukkuivat pitkiä päiväunia, oli vain keksittävä jotain tekemistä. Aloin askartelemaan kortteja. Korttien jälkeen tein kaikenlaisia virityksiä Tiimarin löydöistä. Sitten innostuin intuitiivisesta maalaamisesta. Kohtasin paljon kipua maalaamisen kautta. Laitoin kuulokkeet korviin ja voimakasta natiivimusaa soimaan ja aloin maalata vihaa. Tutustuin itseeni ja omaan häpeään. Se oli vahvaa aikaa. Ensimmäinen tauluni oli mielestäni niin ruma, että iskin veitsen kankaasta läpi ja tunsin syyllisyyttä siitä että taulupohja meni hukkaan, enkä voinut sitä enää hyödyntää.

Minulla ei ole minkäänlaisia yhteiskunnan meriittejä taiteeseen, vain oman itseni ja geenieni meriitit. Hiljaisuus ja vahva tarve tuoda elämään jotain kaunista rumuuden keskelle.

Tein myös perinnerumpuja poronnahasta noin 7 kappaletta. Yhden tekemiseen meni noin 5 tuntia ja se oli kallistakin. Mutta 4 niitä on kotonani vielä. Tänä päivänä hinnat taitavat olla jo tuplasti enemmän.

Minä ja kamera

Olin aika lailla masentunut ennen kuin olin löytänyt minua itseäni. Olin hädässä. Koin olevani jonkun näkymättömän ison kengän alla oleva näkymätön äiti, kolmen vahvan tyttären kanssa. En saanut töitä, en löytänyt paikkaani maailmassa, enkä löytänyt yhteyttä itseeni. Kehoni oli kipeä kuin joku.. Mikä raato olisikaan hyvä sana. Sitten meille tuli koira, maailman suloisin valkoinen pörrö, Mimmi.

Mimmi on koiramaailman klovniksi nimetty Coton De Tulear rotuinen pumpulipallo. Madagascarin kuninkaiden vahtikoira. Mimmi on kyllä hellyyttävä kaikkien kaveri, tai ehkä he ovat käyttäneet aikuisia narttuja vahtimiseen. He osaavat olla välillä melkoisia tulisieluja. Mimmi on kotikoira, enkä halua sillä olevan valtavaa turkkia, niinkuin rotuun kuuluu. Mimmi on tullut tuomaan meidän perheelle onnea, ei ulkoisesti näyttävää olemusta. Vaikka on hän sitäkin, kun omistaja jaksaisi vaan puunata turkkia.

Mimmi vei minut metsään ja koska hän ei ollut lenkkeilijä tyyppi, meistä tuli yhdessä haahuilevia. Tutustuin naapureihin, luontoon, ympäröivään maailmaan ja vain koska hän vei minut sinne. Opettelin kuvaamaan. Keksin erilaisia tapoja kuvata heiniä, mutalätäköitä ja kaikenlaista. Kuvailin puhelimella vuosia, kunnes mieheni osti minulle kameran. Olin hylännyt järkkärini aikoja sitten, kun luulin sen olevan rikki. Nyt löysin itseni linssin kautta. Kamera on yksi yhteyteni taiteeseen.

Joku kuvasi minua kuin villihevoseksi jolla on vankkurit kiinni ja valmiina lähtöön, mutta vankkurit on naulattu maahan kiinni. Tekisi mieli tehdä ja olen kuin pyörremyrsky, mutta en pääse eteenpäin. Se kyllä turhauttaa. Teen joskus aivan valtavan määrän työtä, mutta en saa mitään tuloksia, en myyntiä, huomiota, en mitään mitä odotan. Jään ikäänkuin yksin asioiden kanssa.

Sisarukset

Meitä on neljä lasta perheessäni ja minä ja vanhin veljeni ollaan käsityöläisiä. Sisarukset keskeltä ovat taas enempi yhtenäisiä. Vanhin veljeni on puuseppä ja hän auttaa paljon miestäni veneasioissa. Minä olen tällainen wannabe käsityöläinen, itseoppinut. Toki olen käsityöammatissa kosmetologina, mutta se on erilaista. Siinä ollaan ihmisessä kiinni. Se kuitenkin tukee hyvin vahvasti esteettisyyttä ja luovuuttani.

Minun Perhe

Mieheni on myös käsityöammatissa autojen parissa. Hänellä on varmasti jo jonkinlainen hienompi titteli koulutuksien myötä, mutta perus autoasentaja on tutuin.

Kun lapset syntyivät, sisäinen paine sai minut kasvattamaan heidät taiteeseen. En tiennyt yhtään mitä olen tekemässä, koska meillä ei ollut taiteilijoita perheessä. Taidemaalareita tarkoitan.

Tyttärestäni tuli taitava maalaamaan. Toivon, että tuosta luomisen kyvystä jonka hän on saanut – tulee vielä hänen voima. Kyky oli siellä pohjalla, se piti saada vain heräämään.

Tämä on iso taulu, jonka tyttäreni maalasi vanhan taulun päälle

Hän maalasi tämän minulle 40-vuotis lahjaksi

Tämä oli joululahja minulle ja miehelleni. Pariisi siksi, koska kävimme 10-vuotis hääpäivää viettämässä siellä

Tämä oli tyttäreni ensimmäinen kaupunki taulu

Kahdella muulla tyttärellä on myös kyky nähdä kauneutta ja tehdäkin sitä, mutta se näyttäytyy eri muodoissa ja kehittyy vielä. Yritän olla painostamatta. Elämme siis luovuudesta koko perhe. En kuitenkaan elä maailman asettamista säännöistä vaan haluan löytää sinne itse. Maailmassa täytyy vaan osata olla verkostoissa jos haluaa menestyä. Täytyy osata hinnoitella itsensä ja kehua itseään. Kertoa joskus kuinka olla jopa parempi kuin mitä on ja se ei mielestäni kanna pitkäkestoista menestystä. Jossain vaiheessa joku huomaakin että tuohan puhui palturia. Mielestäni hyvään menestykseen vaaditaan hyvä pohja, osaaminen ja kyky tehdä asiat taidokkaasti ja tämä taidokkaasti tekeminen syntyy oppimisen kautta. Se on kuin tiilitalon rakennusta, eli vahvan perustan rakennusta. Koulutus ei ole muuta kuin alku vasta. Kaikki oppi ja kasvu tapahtuu kentällä. Eläen elämää.

Verkostot rakennetaan usein työelämän ja koulutuksen tai jonkin muun kautta. Verkot ovat kuin hämähäkin seitit, joita pitää singota sinne tänne. Mutta joskus elämä on vaan epäreilu, kaikki seitit eivät tartu kiinni. Tai jos tarttuu, ne eivät ole aina oikeudenmukaisia. Joskus taas käy tuuri ja onnistuukin osumaan oikeaan kohteeseen ja silloin todella osaa arvostaa sitä mitä on saanut.

Maiju

Mitä luonto ja luonnossa kuvaaminen voi opettaa

By maijuli

On 20.3.2025

In Valokuvaaminen

Luontokävelyt

Luonto auttaa pysähtymään.

Tiesitkö, että puut haihduttavat ilmaan eteerisiä öljyjä? Tiesitkö, että eteeriset öljyt vaikuttavat meidän limbiseen järjestelmäämme ja sitä kautta myös vaikuttavat meidän mielialoihin, hermostoon ja tunteisiin.

Tiesitkö, että tuoksut voivat rauhoittaa meitä. Tiesitkö, että luonto on herkkä ja jotta voit todella oppia tarkkailemaan sitä sinun on istuttava hiljaa luonnossa vähintään puoli tuntia, että luontokappaleet tulevat esiin. Luonnossa ei myöskään kannata olla äkkiliikkeinen, jos haluaa nähdä luonnon asukkaita. Luonto voi tuntua kaupungin vilskeessä olevalle tylsältä, koska se pysäyttää. Kaupunki tarjoaa erilaisia virikkeitä eri tavalla. Luonto taas tarjoaa syvyyttä.

Luonnossa oleilu myös maadoittaa, varsinkin jos ihminen kokee olevansa hiukan lennokas ja tasapainoton.

On hyvä rauhoittaa oma hermosto ja tutustua vagushermoon . Nämä ovat itsellä jatkuvasti työn alla työelämässä. Luonto auttaa hermostonsäätelyssä.

Luonto ja luonnossa oleilu auttaa meitä ihmisiä. Me vain nykyihmiset tarvitsemme todisteita ja tieteellisiä tutkimuksia asioista. Luonnosta saa vaikka minkälaista taidetta luotua ja luonto auttaisi meitä asiassa kuin asiassa. Minua se on auttanut siinä, että oma taiteellinen silmä on kehittynyt ja oma hermosto on rauhoittunut. Luonto on myös erittäin viisas.

Mutta luonto voi toki olla haitallinen meille, jos emme tiedä miten toimia oikein. Siksi on ihanaa, kun voimme oppia matkalla.

Luonnossa oleilu on kehittänyt aistejani, tarkkaavaisuuttani ja selviytymiskykyä. En ollut ymmärtänyt kuinka paljon sitä oikeasti tarvitsin, myös silloin kun sain valtavat allergiaoireet vuosiksi, enkä kyennyt mennä luontoon yhtään.

Villi luonto

Kun sain mieheltäni digikameran joululahjaksi, jossa oli hyvä zoomi – lähdin metsään vaeltelemaan kameran kanssa. Hengittelin, istuskelin kivillä, tutustuin kallioihin. Kiipeilin korkealle ja uhmasin omaa pelokkuuttani. Lapsuudestani nousi jyrkkiä ääniä alitajuntaani, jotka varoittelivat asioista.

Asumme aarnimetsän vieressä ja voisi ajatella oravan bongaamisen olevan helppoa, mutta siihen aikakauteen kun sain kamerani – oravia ei näkynyt. En nähnyt oravia, en leppäkerttuja, enkä rusakoita. Mutta lähdin etsimään. Nopeiden eläimien kuvaaminen vaati todellakin keskittymistä ja rauhoittumista. Monesti siinä vaiheessa kun kaivat kameraa vasta esille, ne ovat kaikki jo menneet. Siksi oli hyvä opetella liikkumaan hitaasti ja kamera jatkuvasti valmiudessa. Teki todella hyvää itselleni pysähtyä hetkeen. Ylivirittynyt hermosto joutui koetukselle. Minun oli yksinkertaisesti vain pysähdyttävä. Opettelin näkemään kauneutta siellä, mihin ihmissilmä ei aina ulotu.

Kauneutta siellä mihin valo osuu

Tietyntyyppinen ihminen näkee kauneutta vain harmonisessa, suoraviivaisessa, siistissä ja yksinkertaisessa eli selkeässä näkymässä. Oli kyse sitten mistä vain. Minä seisoin keskellä villimetsää, missä ei ollut mitään tolkkua. Puut hujan hajan, poikittain päällekkäin, mätääntyneinä, samaloituneina, kuolleita lehtiä siellä täällä. Teki ihan valtavan hyvää aloittaa tutkiminen. Sieltä alkoi paljastua kauneutta. Katsoin mihin valo osui, mitä kohtia se korosti. Minkälaisia värejä sieltä löytyi. Se teki omalle ajattelulle hyvää. Sulkea täydellinen ja täydellisyyteen tähtäävä maailma pois ja löytää ihan uusi ulottuvuus. Se oli parantavaa.

Muistan kun kävelin metsässä ajatellen, miksi tätä metsää ei siivota. Aarnimetsässä kaiken annetaan maatua. Ainostaan polut raivataan auki, muut jäävät sinne sikin sokin. Olen saanut kohdata pimeän pelkoa, mutta myös ihan luonnon voimien pelkoa tässä upeassa metsässä. Kerran puu kaatui minua kohti, mutta edessä olikin toinen puu joka otti sen vastaan. Metsässä kaatuu puita vähän väliä. Katselin myös kotiovella, kun puu humpsahti ja kaatui. Myös huuhkaja ilmestyi meidän pihan puuhun ja silloin sai olla varpaillaan lähteekö meidän 8 kiloinen koira hänen matkaan. Yhtään koiraa se ei ole vienyt. Meillä asuu ikkunan alla metsäkauriita. Eilen kun tulin pihaan katsoin, että koiran ulkoiluttaja kulkee lenkkipolkua, se oli kuitenkin metsäkauris naaras. Ne ovat ison koiran kokoisia.

Luonto opettaa rauhoittumaan. Se aiheuttaa monenlaisia tunteita ihmisissä. Toiset raivostuvat, toiset rakastuvat. Minä olen löytänyt itseni sen avulla.

Maiju

Tunteet valokuvissa

By maijuli

On 17.3.2025

In Valokuvaaminen

Kun innostuin kuvaamaan ihmistä ja halusin oppia kuvaamaan yksityiskohtia, innostuin tunteista. Tunteet ovat olleet itselleni erittäin tärkeässä roolissa siitä asti kun tiedostin kuinka tukossa itse olin omien tunteideni kanssa. Ensin tunteiden pintautuminen oli kuin itkumaratoonia tai vahvaa vihan tai rakkauden osoitusta. Mehän emme kovin moni ole saanut tai osannut tunteitamme näyttää lapsena. Tunteet vaikuttaa vahvasti meidän hermostonsäätelyyn ja siihen mitä me näytämme ulospäin.

Saadaksesi kuvaajana kuvattavan näyttämään tunteensa, siinä täytyy olla jonkinlaista heijastuspintaa, herkkyyttä itsellä. Jos haluaa tuoda ihmisen herkkyyden esiin, on hyvä olla tietoinen omasta herkkyydestään. Tällaista kuvaamista voisi kutsua myös jollain tavalla voimauttavaksi valokuvaamiseksi. Tässä on hyvin kiteytetty mitä haen itsekin kuvaamisella.

Nostan tekstistä kohdan; ”Valokuvaus ei ole menetelmässä pääasia vaan enemmänkin näkemisen väline. Valokuva on vain lopputulos siitä, että kuunnellaan ihmistä ja hänen elämäntarinaansa, päästetään toisen tarina oman ihon alle.”

En ole itse opiskellut voimauttavaa valokuvaamista, vaan olen opetellut ihmisyyttä, kommunikointia ja tunteita itseoppineena vuosikausia. Aihe kiinnostaa minua syvästi. Jonkinlainen sisäinen parantaja minussa haluaa ihmisten onnellisuutta.

Harva tunnistaa omaa herkkyyttään, sillä se on aina ollut jonkinlainen kirosana. Mutta kun annat ihmisen olla herkkä edessäsi, voit saada roolit ja suojamuurit tippumaan ja alta paljastuu aito todellinen itse.

Kamera on minulle välikäsi ihmisen sielun kohtaamiseen. Kun näen oikean hetken, pysäytän sen ja otan kuvan. Näin kuvattava rentoutuu ja tavoitan jotain mitä hänkään ehkä ei olelöytänyt itsestään. Näin he ovat kertoneet.

Olen harjoitellut hetkien tunnistamista luonnossa. Ensin täytyy oppia näkemään hetkiä. Vaellella kamera kädessä ja pysäyttää tilanteita. Pysähtyä ja tallentaa jotain mikä tuntuu oikealta. Katsoa mihin valo osuu, mikä kiinnittää oman huomion. Oma mielihän voi olla sellainen, että se näkee vain turhaa. Mutta silloin on hyvä pysähtyä ja kuvata.

Mitä kuvilla voi välittää

Kuvilla voi välittää tarinoita ja tunteita, mutta on hyvä aina tiedostaa, että liika analysoiminen jättää taidekokemuksen pois. Parhaimmillaan kuvista voi peilata myös itseään ja omia tunteitaan.

Voisin kutsua itseäni taiteen kokemusasiantuntijaksi, sillä taide paransi minut. Aikanaan kun lähdin opettelemaan eri taidemuodoista, oli ehkä suurin juttu ymmärtää, että taide kuuluu kaikille. Sen tehtävä on tehdä hyvää. Taide yhdistää ihmisiä. On melkoisen kurjaa ja nurjaa, että taidealat ovat liian aliarvostettuja. Sillä kulttuurikokemukset ovat suoraan yhteydessä mielenterveyteen. Olen flow – tyyppinen kuvaaja, en niinkään tekninen. Opettelen tunnistamaan hetkiä intuitiivisesti ja näen mielessäni mitä haluan. Kun olen saanut kuvan koneelle – siitä alkaa taas ikäänkuin taiteen luominen. Nautin kuvankäsittelystä, se muuntaa kuvan olemusta siihen suuntaan mihin haluan sitä muuttaa.

Tunteet

Emme voi vaikuttaa siihen mitä muut voivat tuntea, mutta voimme niin sanotusti välittää jotain tunnetta. Omiin tunteisiin vaikuttaa niin moni asia. Kuva joka välittää äidin rakkautta lastaan kohtaan, voi aiheuttaa toiselle lämpöä ja onnellisuutta, kun taas toiselle kipua. Siksi tunteet ja tunnekokemukset ovatkin niin yksilöllisiä. Kuvaajana tämä on taas itselleni valtava rikkaus saada kuvata tunteita. Pelkoa ja kauhua en tiedä haluaisinko kuvata. Ne ovat tunteita, joita en haluaisi välittää.

Maiju

Minä valokuvaajana

By maijuli

On 14.3.2025

In Valokuvaaminen

Yritän muistella mikä aikanaan sai innostumaan valokuvaamisesta. Muistelen lapsuuttani ja olohuoneen kirjahyllyn kaapissa ollutta isoa valokuvalaatikkoa, josta oli kiva aika ajoin kaivella muistoja. Meillä otettiin paljon kuvia. Onneksi, sillä siitä tiedän keitä sukuuni kuuluu. Isoveljeni kuvasi laskettelu reissuja ja kaveriporukoita ja koska olin reilusti nuorempi kuin isommat sisarukseni – halusin olla kuin he. Joten minäkin halusin kameran. Olin kova matkimaan. Ala-asteella kuvaamataidon tunnilla oli valokuvaamisen harjoittelua ja se taitaa olla ainoita muistoja ala-asteelta, joka jäi voimakkaasti mieleen, koska siitä on kuvia todisteena. Teininä ostin kameran ja kuvasin paljon. Nuorena aikuisena ostin videokameran hobby hallista osamaksulla ja myöhemmin järkkärin häälahjaksi miehelleni ja minulle. Otin paljon kuvia, enkä ole kehittynyt siinä piirteessä vieläkään. Eli vähemmän on enemmän. Otan kuvia valtavia määriä ja niiden karsiminen on työlästä. Minulla on aina ollut tarve tallentaa elämää. Kirjoitan myös aika ajoin päiväkirjaa. Nykyään on helppoa, kun voi tehdä videopäiväkirjaa instagramiin.

Perustin muutama vuosi sitten instagramiin taidetilin, johon oli tarkoitus jakaa käsitöitäni, mutta siitä tulikin valokuvaukseen painottuva luova tili.

Miksi lähdin pohtimaan omaa valokuvaamista kirjoittaen, johtui kohtaamisesta tuttuni kanssa menneestä ajasta. Hän ilmaisi epämääräisesti kuvistani kasvotusten jaettuani niitä facebookkiin ”Tulit vain pystymetsästä ja otit homman haltuun, se ärsyttää. Koska muut joutuvat nähdä niin paljon vaivaa kehityksensä eteen, se tuntuu epäreilulta”

Hän sanoi sen oikeasti kyllä rumemmin, pidemmillä lauseilla ja ehkä vähän sekavasti, joten kaunistelin vähän. Olin hämmentynyt tästä ja jäin miettimään. En oikeastaan ollut ymmärtänyt kuinka kauan olin kehittänyt omaa kuvaajan silmääni, enkä ollut miettinyt miten paljon olinkaan tutustunut ihmisen luonteeseen asiakaspalvelun kautta ja kuinka olin meditoinut vuosia saadakseni oman itseni rauhalliseksi kohtaamisissa. Näistä molemmista on hyötyä kuvaamisessa. Koska silloin on läsnä. Olen kokenut monenlaisia hetkiä vuosien aikana valokuvaamisessa, yksissä juhlissa muistikorttini vietiin kamerasta. Koska otin henkilöstä kuvia joka ei tykännyt. Ja kuvia nykyään napataan omiksi. Siksi täytyy myös opetella sääntöjä

Minulla oli surkea itsetunto nuorena aikuisena ja vielä aavistuksen vanhempanakin ja siksi koko tämä luovuuteni, työni ja muu taide aikalailla painottuu itsetunnon kohotukseen. En tuonut julki omia kipujani, sillä kipuni olivat niin valtavan suuria. Sitten yhtenä päivänä olin valmis avautumaan. Ja aloin tuomaan itseäni esiin, se varmaan tuntui siltä että sain taitoni tyhjästä.

Muotokuvaus

Kerron teille viimeisimmästä tempauksestani valokuvaamisessa, joka alkoi viime keväänä. Halusin luoda oman studion kotiin. Meillä on takkahuone, jossa oli sopiva tila remontin jälkeen. Voin näyttää kuvia myöhemmin, jos löydän tai onnistun ottamaan. Sain äidiltäni ikivanhan mustan Marimekon laukkukankaan, joka oli seissyt varastossa vuosikausia. Rullassa oli niin paljon kangasta, että sain tehtyä siitä valokuvaustaustan. Isäni oli Marimekossa töissä kun olin lapsi ja äitini ompelija. Näitä kankaita oli jäänyt reilusti meille.

Tästä ensimmäisestä alla olevasta kuvasta kaikki oikeastaan lähti. Olin hakenut hatun naamiaiskaupasta ja ostanut myös kokoontaitettavan kuvaustaustan torista. Se ei ollut riittävä, siksi hain myös Marimekon kankaan äidiltäni.

Mieheni katsoi elokuvaa olohuoneessa. Laitoin hänelle hatun päähän, jonka olin juuri käynyt ostamassa Marakatin naamiaispuodista ja sanoin ”katso tänne!” Sain yhdellä otoksella näin hienon kuvan, käsittely tosin vaatisi vielä viilausta. Instagramiin jaoin hiukan erilaisen, pikkasen tummemman ja mielestäni paremman. Halusin varjostetut kasvot. Kuvan käsittelyssä voi helposti mennä metsään, enkä vielä osaa kuvamuotoja ja pikseleitä ja miten saa tulosteista tarkkoja. Näin itseoppineena kaikki on vähän vaikeaa. Olen kuitenkin valmis jo oppimaan.

Kotistudio Diy

Halusin luoda jotain uniikkia kotonani ja yllättäen ystäväni innostuivat tästä. Ensimmäisenä halusin kuvata Peaky Blinders-teemaisia kuvia. Tässä yksi suosikkini. Mallilla oli omasta takaa teemaan sopivat vaatteet ja siitä vaan sitten lähdettiin hakemaan oikeaa tunnelmaa. Rakastan kuvanmuokkausta, sillä se tuo kuviin tietynlaisia efektejä ja tunnelmaa, mitä ei pelkällä kameralla saa.

Lisäsin salviaa palamaan kahvikuppiin ja siitä muodostui hauska illuusio. Oma twist, joka näyttää lohikäärmeeltä. Innostun tästä niin paljon, että jaoin tarinaa instagramissa, jonka myötä sain uusia kuvattavia.

Naiselliset kuvat

Seuraavaksi halusin kokeilla vahvoja värejä. Punaista huulipunaa ja mekkoa. Ajatukseni oli tehdä kuvasta ns. mustavalkoinen, jossa kuitenkin punainen väri korostuu. Se versio, jossa kuva on mustavalkoinen katosi johonkin. Löysin vain tämän. Höh.

Naisen ja miehen kuvankäsittelyssä on isoja eroja. Naisesta pitää korostaa kauneutta; sileää ihoa ja eleganttia. Miehestä voi tehdä raffimpia muunnoksia. Riippuu aina toki kuvattavasta. Se ei ole niin yksiselitteistä. On ihanaa jos nainen antaa tehdä itsestään raffin.

Haluaisin kutsua itseäni taiteilijaksi, mutta jostain syystä oletan siihen kuuluvan jonkinlaista koulutusta ja hierarkiaa, että vasta kun olet käynyt tämän ja tämän polun, voit kutsua itseäsi taiteilijaksi. Nääh. Tylsää. Teen omalla tavallani. Kuitenkin koulutuksesta olisi hyötyä, jos haluaisin luoda kuvaamisesta ammatin. Katsotaan tuleeko niin koskaan tapahtumaan.

Olimme mallin kanssa yhdessä käyneet pinterestiä läpi ja ylläoleva oli tyyli jota tavoittelimme. Häneltä löytyi vielä upea lierihattu, joka oli tämän jälkeen etsittävä omaan varastoon. Olin niin onnellinen uudesta ulottuvuudesta valokuvaamisessa, etten malttanut pysyä housuissani.

”Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin.” Tunteiden välittäminen taiteen avulla on ihanaa. Haimme mallin kanssa ilmettä, joka näkyy peilin kautta. Ehkä jopa epävarmuuttakin. Mielestäni tässä on ihana, herkkä tunelma. Nuori nainen elämänsä alussa.

Mustavalkoinen tausta. (Mutta kuva taas lähempänä seepiaa.)

Miten voimakkaita kuvia voikaan saada. Ilo välittyy onnellisista kasvoista. Hänen kohdallaan buustattiin itsetuntoa, todella. Hän heittäytyi niin kameran vietäväksi. Uusi vartalo monenkymmenen kilon pudotuksen jälkeen. Hänellä oli luontainen kyky heittäytyä kameran eteen.

Tässä mentiin myös 20-luku teemaan, samaan aikakauteen kuin Peaky Blinders. (Joka on Tv-sarja)

Ehdin tyhjentää naamiaispuodin loppuunmyynnin ja kerätä rekvisiittaa kotiin viime keväänä. Jokainen on tuonut myös jotain omaa kuvauksiin. Hänellä esimerkiksi oli symbaali mukana, jonka oli lainannut rumpuopettajaltaan Dingon rumpalilta. Ihminen on erittäin kaunis ja viehättävä kuvattava silloin kuin rohkaistuu ja avautuu.

Koen oppineeni omassa työssäni, kun ollaan tekemisissä ulkonäön kanssa, että vain toisen kunniottamisella saavuttaa jotain kaunista. Kun on herkkä lukemaan hienon hienoja viestejä, mitä toinen välittää – siitä voi silloin syntyä jotain todella kaunista. Kauniit kohtaamiset taas parantavat sielua

Ulkokuvat

Ettei tästä tule aivan liian pitkä postaus, jaan vain nämä kaksi enää. Tässä Lauran kanssa hakeuduttiin Graffitti maisemaan. Laura on taiteilija ja minä taas rakastan heijastavaa vettä kuvissa. Löydettiin Haltialasta tällainen ylläripaikka, joka oli kuin tehty meidän kuville. Kuljen Lauran mukana pari vuotta kuvaamassa hänen tauluja, jotka tulevat hänen lopputyöhön, sekä hänen tarot kortteihin. Tämä on tällainen oppimisprojekti minulle ja ystävykset pääsevät luomaan yhdessä .

Ja vielä Ollin muraalitaide. Olen 90-luvun teini, jolloin rap musiikki ja graffitit, skeittarit ja undergroud meininki oli muotia. Skeittarin vaatteet ynnä muut, tägäilyt. Graffiteista on muodostunut tänä päivänä muraalitaidetta jota kaupunki tilaa ja se on mielestäni ihan uskomattoman hienoa. Mikä taas on tylsää, on ne tägäykset näiden teoksien päällä. Kysyin Ollilta saanko tulla ottamaan kuvia, kun hän maalaa. Tämä on vain yksi kuva. Tulen varmasti jakamaan lisää kuvia näistä hetkistä. Tässä kuvassa ei näy spray suihku, mutta silti tykkään tästä.

Kaikki nämä kokemukset vahvistivat omaa intohimoani. Ostin Joel Crimesin valokuvauskursseja ja niitä olen pläräillyt tässä jo jonkin aikaa. Mutta välillä haastaa ymmärtää englannin kieltä, opettelen silti.

Koska tämä ei ole työ ja minun oma elämä toisinaan puskee väliin, niin toteutan itseäni rauhassa.

Haluaisin niin ottaa kuvia, luoda niistä taidetta ja olisi kyllä ihan kiva saada niistä printtejäkin. Niin pitkällä en kuitenkaan ole. Mutta. Koskaan ei tiedä, tai ole liian myöhäistä

Maiju

Moikka maailma!

By maijuli

On 12.3.2025

In Valokuvaaminen

Moikka maailma!

Ihana otsikko, joka on wordpressin oma keksimä, minä vaan kopsasin.

Nimeni on Maiju, olen toiminimi yrittäjä kauneudenhoito alalla, mutta intohimoni on taiteessa. Enemmän ehkä boheemissa taiteessa. Rakastan värejä, mutta myös neutraaliutta. En tule siis pitämään yhtenäistä ja sävy sävyyn olevaa blogia, sillä en osaa. Luovuus toimii kohdallani lennokkaasti. Haluaisin kirjoittaa elämästä, näyttää teille kuvia mitä olen ottanut, kertoa mistä luovuuteni ammennan ja mistä haaveilen. Olen oppinut itsestäni kirjoittajana olevani toisinaan hyvin melankolinen, mutta kaipaan oman persoonallisen ääneni löytämistä. Olen joskus ihan hauskakin.

Otan valokuvia paljon, mutta viime aikoina luovuuteni on ollut tukossa.

Koen olevani elossa silloin kun toteutan omia visioitani.

Viimeisin innostus on ollut korvakorujen teko. Arkuus tuoda itseäni esiin on vitsani. Siksi täytyy aika ajoin työntää itseni syvään päätyyn.

Olen kirjoitellut blogeja vuodesta 2010, mutta täytyy myöntää niiden olevan vain kirjoittamista. En ole millään tavalla tehnyt sitä ammattimaisesti, vaan lähinnä itseäni varten ja itseeni tutustuen.

Olen valokuvannut harrastusmaisesti noin 5 vuotta. Ollut kosmetologi noin 10 vuotta ja tehnyt energiahoitoja vuodesta 2011. Rakastan vaihtoehtoista maailmaa, mutta empatiakykyni toisinaan lähtee turhan paljon kantamaan muiden taakkoja. Siksi pyrin pitämään jalat maassa ja oman tilani selkeänä.

Olen ehkä hiukan vanhanaikainen, sillä rakastan kirjoittamisessa näppäimistöä. En pidä kosketusnäytöstä, se jostain syystä väsyttää. Olen käynyt luovan kirjoittamisen kursseja, sekä haastanut itseäni erilaisilla heittäytymisillä. Elämä on aika ajoin ollut melko ankaraa, siksi luovuus on itselleni kuin terapiaa.

Olen maanläheinen, mutta jos minut laittaa jonkinlaiseen lokeroon – juoksen karkuun. En pidä tietynlaisesta määrittelystä, se jollain tavalla estää minua luomasta uutta. Luovuus meinaan toimii kohdallani niin, että se vie minua mihin sattuu. Joskus teen taidetta luonnosta, joskus teollisesta. Rakastan kirjoittamista, tunteita, kohtaamisia, valokuvausta, vanhoja valokuvia, käsitöitä, korujen tekoa, villasukkia, veneilyä, merta, työmaan ääniä, hiljaisuutta, wellness puolta, ihmisen kehoa/anatomiaa, tunteidensäätely taitoja, pieniä lapsia, viattomuutta, rehellisyyttä, avoimuutta, hömppäelokuvia, tanssin katsomista, erilaisuutta, antiikkia, koiria, villieläimiä, maalattuja tauluja ja olisikohan vielä jotain lisättävää.. Ehkä ne siitä tulee. Katsotaan osaanko edes aloittaa koko blogia. Eli tervehdys siis täältä.

Maiju

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi