Vanhemmat esikuvina
Olen kasvanut käsityöläisperheessä kuopuksena. Lapsuuteni kodista muistan äitini ompelunurkkauksen ja kaiken tekemisen itse. Äitini ompeli paljon ja teki lähes kaikki vaatteemme yläaste ikään saakka. Tai ainakin minun. Hän päällysti myös huonekalumme. Meillä harvoin mikään maksoi paljoakaan mitä teimme, koska hän oli luova. Vanhoista vaatteista tehtiin uusia ja kankaista joita isä sai töistä tehtiin perheelle vaatteita. Isot sisarukset kertoivat kuinka ei ollut rahaa MicMacin farkkuihin; äiti ompeli farkut ja otti MicMacin logon toisista farkuista uusiin ja kukaan ei huomannut mitään. Tänä päivänä tämä olisi piraattia tai varmasti vähintäänkin tuomittavaa jossain mielessä. Se oli kuitenkin vähävaraisen perheen tapa pysyä maailman kyydissä. Me näytimme päällepäin varakkailta, mutta vain, koska vanhempani onnistuivat luomaan illuusion. Siskoni kertoi, että jonain päivänä oli vain yksi makkara josta tehtiin kastike 6 henkiselle perheelle. Sitä jatkettiin jauhoilla. Sain ensimmäiset kaupasta ostetut housut muistaakseni Leviksen outletista 14-vuotiaana, jotka mummini osti.
Isäni oli lapsesta asti rakentanut veneitä. Venetelakan ääni/tuoksumaailma on lapsuuteni isoin aistikokemus. Muistan hyvin miltä maali ja tinneri haisee ja miltä rakennusäänet ja sirkkeli kuulostaa. Ne ovat ääniä, joita elämässäni on edelleen. Onneksi, sillä nuo aistikokemukset tuo turvallisen ja lämpimän olon, sillä se on niin vahva osa lapsuuden kokemusta. Veneemme oli kierrätysmateriaaleista rakennettu lasikuidutettu moottoripursi. Ohjaamo rakennettiin Marimekon kangaskontista. Oletteko kuulleet sanontaa: ”Toisen roska on toisen aarre.” Se on kulkenut mukanani läpi elämän. Vaikka sitä ei ehkä osattu sanoittaa. Isän työpaikat mahdollisti veneen paikkailut. Uudet hyllyt tehtiin roskiksesta löydetyistä laudoista. Kierrättäminen on jäänyt itselleni myös jonkinlaiseksi tavaksi niistä ajoista.
Camilla, lapsuuden vene josta oli 3 eri versiota. Alunperin se oli siimavene, joka tuotiin Virosta 50-luvulla. Meidän perheeseen vene tuli v. 1977. Tämä oli viimeisin versio, isäni ja veljen rakentamana v.1985. Veneessä oli vain pohja, jonka päälle rakennettiin kelluva kesäkoti.
Minä
Minulla on kova tarve kertoa itsestäni ja elämästäni, sellainen sisäinen innostunut paine joka lähes pakottaa siihen. Toinen voimakas paine taas latistaa ja hyssyttelee. Olen sellainen ollut lapsesta asti. Samalla kun kerron, luon ikäänkuin taustatarinaa omalle taiteelleni. Toiset sanovat ettei lahjat kulje geeneissä, ja se varmaan on niin. Mutta esikuva aina vie jollain tavalla samaan suuntaan. Mutta jos ei vie, ei sekään haittaa. Olin jossain synkimmässäni elämän vaiheessa sitä mieltä etten osaa mitään, olen mielikuvitukseton ja tylsä, raukka ja plaa plaa. Millä kaikilla halventavilla nimityksillä sitä itseään voisikin vain latistaa. Ja kun tarpeeksi kauan olin tätä tarinaa itselleni kertonut, olin oppinut jo uskomaan että se on täysin totta. Pyh. Onneksi sain itseni kiinni ja muutin ajatteluani.
Vaikka sitä yrittäisi muuta, niin jollain tavalla sitä seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. En koskaan kuitenkaan oppinut ompelemaan, johtuen myös jollain tavalla ompelukoneen hylkimisestä/inhosta. Jotain ärsyttävää siinä oli, joka harmittaa todella paljon. Minä ja ompelukone emme vaan kohtaa. Tyttäreni taas ovat lähempänä aihetta. Tuunaavat vaatteitaan itse.
Vanhempieni esimerkki on jäänyt alitajuntaani, että on kierrätettävä ja luotava. Mutta toisinaan uuvun näiden vaatimuksieni alla. Elän siitä, että teen jotain käsin. Myös mieheni. Meillä on aina oltava jonkinlainen projekti päällä.
Oma taidepolkuni
Olin vakuuttunut oman mielikuvituksen puutteesta sekä osaamattomuudesta vielä pitkälle aikuisuuteen. En rohjennut lähteä kokeilemaan juurikaan lapsena asioita. Ilmeisesti astrologisessa kartassani vahvana vaikuttava neitsytpiirre vaatii täydellisyyttä (vaikka oinas olenkin) ja koska en kerralla oppinut, hylkäsin aiheen. Kirottu piirre. Vasta aikuisena sain pienen pienen tietoisuuden hetken, jossa huomasin, että ulkopuoleltani tuleva täydellisyyden vaatiminen sai minut ääritilaan ja kiristi jo pingottunutta täydellisyyden tavoittelijaani, että opettelin siitä pois. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Liika täydellisyys sairastuttaa. Mutta tähän on vaikuttanut myös suomalainen tapa, että ei kehuta, mutta torutaan. En kestänyt toruja. Ja voi että miten hyvää on tehnyt aikuisena, että on saanut oikeanlaista palautetta. Kehittävää ja rakentavaa, ei lyttäävää ja murskaavaa palautetta.
Kun olen ymmärtänyt oman vaatimustasoni ja alkanut kapinoimaan sitä vastaan ja pikku hiljaa lähtenyt kokeilemaan erilaisia asioita, aloinkin löytää itsestäni piirteitä joita osaan. Kun vauvat olivat pieniä ja nukkuivat pitkiä päiväunia, oli vain keksittävä jotain tekemistä. Aloin askartelemaan kortteja. Korttien jälkeen tein kaikenlaisia virityksiä Tiimarin löydöistä. Sitten innostuin intuitiivisesta maalaamisesta. Kohtasin paljon kipua maalaamisen kautta. Laitoin kuulokkeet korviin ja voimakasta natiivimusaa soimaan ja aloin maalata vihaa. Tutustuin itseeni ja omaan häpeään. Se oli vahvaa aikaa. Ensimmäinen tauluni oli mielestäni niin ruma, että iskin veitsen kankaasta läpi ja tunsin syyllisyyttä siitä että taulupohja meni hukkaan, enkä voinut sitä enää hyödyntää.
Minulla ei ole minkäänlaisia yhteiskunnan meriittejä taiteeseen, vain oman itseni ja geenieni meriitit. Hiljaisuus ja vahva tarve tuoda elämään jotain kaunista rumuuden keskelle.
Tein myös perinnerumpuja poronnahasta noin 7 kappaletta. Yhden tekemiseen meni noin 5 tuntia ja se oli kallistakin. Mutta 4 niitä on kotonani vielä. Tänä päivänä hinnat taitavat olla jo tuplasti enemmän.
Minä ja kamera
Olin aika lailla masentunut ennen kuin olin löytänyt minua itseäni. Olin hädässä. Koin olevani jonkun näkymättömän ison kengän alla oleva näkymätön äiti, kolmen vahvan tyttären kanssa. En saanut töitä, en löytänyt paikkaani maailmassa, enkä löytänyt yhteyttä itseeni. Kehoni oli kipeä kuin joku.. Mikä raato olisikaan hyvä sana. Sitten meille tuli koira, maailman suloisin valkoinen pörrö, Mimmi.
Mimmi on koiramaailman klovniksi nimetty Coton De Tulear rotuinen pumpulipallo. Madagascarin kuninkaiden vahtikoira. Mimmi on kyllä hellyyttävä kaikkien kaveri, tai ehkä he ovat käyttäneet aikuisia narttuja vahtimiseen. He osaavat olla välillä melkoisia tulisieluja. Mimmi on kotikoira, enkä halua sillä olevan valtavaa turkkia, niinkuin rotuun kuuluu. Mimmi on tullut tuomaan meidän perheelle onnea, ei ulkoisesti näyttävää olemusta. Vaikka on hän sitäkin, kun omistaja jaksaisi vaan puunata turkkia.
Mimmi vei minut metsään ja koska hän ei ollut lenkkeilijä tyyppi, meistä tuli yhdessä haahuilevia. Tutustuin naapureihin, luontoon, ympäröivään maailmaan ja vain koska hän vei minut sinne. Opettelin kuvaamaan. Keksin erilaisia tapoja kuvata heiniä, mutalätäköitä ja kaikenlaista. Kuvailin puhelimella vuosia, kunnes mieheni osti minulle kameran. Olin hylännyt järkkärini aikoja sitten, kun luulin sen olevan rikki. Nyt löysin itseni linssin kautta. Kamera on yksi yhteyteni taiteeseen.
Joku kuvasi minua kuin villihevoseksi jolla on vankkurit kiinni ja valmiina lähtöön, mutta vankkurit on naulattu maahan kiinni. Tekisi mieli tehdä ja olen kuin pyörremyrsky, mutta en pääse eteenpäin. Se kyllä turhauttaa. Teen joskus aivan valtavan määrän työtä, mutta en saa mitään tuloksia, en myyntiä, huomiota, en mitään mitä odotan. Jään ikäänkuin yksin asioiden kanssa.
Sisarukset
Meitä on neljä lasta perheessäni ja minä ja vanhin veljeni ollaan käsityöläisiä. Sisarukset keskeltä ovat taas enempi yhtenäisiä. Vanhin veljeni on puuseppä ja hän auttaa paljon miestäni veneasioissa. Minä olen tällainen wannabe käsityöläinen, itseoppinut. Toki olen käsityöammatissa kosmetologina, mutta se on erilaista. Siinä ollaan ihmisessä kiinni. Se kuitenkin tukee hyvin vahvasti esteettisyyttä ja luovuuttani.
Minun Perhe
Mieheni on myös käsityöammatissa autojen parissa. Hänellä on varmasti jo jonkinlainen hienompi titteli koulutuksien myötä, mutta perus autoasentaja on tutuin.
Kun lapset syntyivät, sisäinen paine sai minut kasvattamaan heidät taiteeseen. En tiennyt yhtään mitä olen tekemässä, koska meillä ei ollut taiteilijoita perheessä. Taidemaalareita tarkoitan.
Tyttärestäni tuli taitava maalaamaan. Toivon, että tuosta luomisen kyvystä jonka hän on saanut – tulee vielä hänen voima. Kyky oli siellä pohjalla, se piti saada vain heräämään.
Tämä on iso taulu, jonka tyttäreni maalasi vanhan taulun päälle
Hän maalasi tämän minulle 40-vuotis lahjaksi
Tämä oli joululahja minulle ja miehelleni. Pariisi siksi, koska kävimme 10-vuotis hääpäivää viettämässä siellä
Tämä oli tyttäreni ensimmäinen kaupunki taulu
Kahdella muulla tyttärellä on myös kyky nähdä kauneutta ja tehdäkin sitä, mutta se näyttäytyy eri muodoissa ja kehittyy vielä. Yritän olla painostamatta. Elämme siis luovuudesta koko perhe. En kuitenkaan elä maailman asettamista säännöistä vaan haluan löytää sinne itse. Maailmassa täytyy vaan osata olla verkostoissa jos haluaa menestyä. Täytyy osata hinnoitella itsensä ja kehua itseään. Kertoa joskus kuinka olla jopa parempi kuin mitä on ja se ei mielestäni kanna pitkäkestoista menestystä. Jossain vaiheessa joku huomaakin että tuohan puhui palturia. Mielestäni hyvään menestykseen vaaditaan hyvä pohja, osaaminen ja kyky tehdä asiat taidokkaasti ja tämä taidokkaasti tekeminen syntyy oppimisen kautta. Se on kuin tiilitalon rakennusta, eli vahvan perustan rakennusta. Koulutus ei ole muuta kuin alku vasta. Kaikki oppi ja kasvu tapahtuu kentällä. Eläen elämää.
Verkostot rakennetaan usein työelämän ja koulutuksen tai jonkin muun kautta. Verkot ovat kuin hämähäkin seitit, joita pitää singota sinne tänne. Mutta joskus elämä on vaan epäreilu, kaikki seitit eivät tartu kiinni. Tai jos tarttuu, ne eivät ole aina oikeudenmukaisia. Joskus taas käy tuuri ja onnistuukin osumaan oikeaan kohteeseen ja silloin todella osaa arvostaa sitä mitä on saanut.
Maiju
