Kun innostuin kuvaamaan ihmistä ja halusin oppia kuvaamaan yksityiskohtia, innostuin tunteista. Tunteet ovat olleet itselleni erittäin tärkeässä roolissa siitä asti kun tiedostin kuinka tukossa itse olin omien tunteideni kanssa. Ensin tunteiden pintautuminen oli kuin itkumaratoonia tai vahvaa vihan tai rakkauden osoitusta. Mehän emme kovin moni ole saanut tai osannut tunteitamme näyttää lapsena. Tunteet vaikuttaa vahvasti meidän hermostonsäätelyyn ja siihen mitä me näytämme ulospäin.

Saadaksesi kuvaajana kuvattavan näyttämään tunteensa, siinä täytyy olla jonkinlaista heijastuspintaa, herkkyyttä itsellä. Jos haluaa tuoda ihmisen herkkyyden esiin, on hyvä olla tietoinen omasta herkkyydestään. Tällaista kuvaamista voisi kutsua myös jollain tavalla voimauttavaksi valokuvaamiseksi. Tässä on hyvin kiteytetty mitä haen itsekin kuvaamisella.

Nostan tekstistä kohdan; ”Valokuvaus ei ole menetelmässä pääasia vaan enemmänkin näkemisen väline. Valokuva on vain lopputulos siitä, että kuunnellaan ihmistä ja hänen elämäntarinaansa, päästetään toisen tarina oman ihon alle.”

En ole itse opiskellut voimauttavaa valokuvaamista, vaan olen opetellut ihmisyyttä, kommunikointia ja tunteita itseoppineena vuosikausia. Aihe kiinnostaa minua syvästi. Jonkinlainen sisäinen parantaja minussa haluaa ihmisten onnellisuutta.

Harva tunnistaa omaa herkkyyttään, sillä se on aina ollut jonkinlainen kirosana. Mutta kun annat ihmisen olla herkkä edessäsi, voit saada roolit ja suojamuurit tippumaan ja alta paljastuu aito todellinen itse.

Kamera on minulle välikäsi ihmisen sielun kohtaamiseen. Kun näen oikean hetken, pysäytän sen ja otan kuvan. Näin kuvattava rentoutuu ja tavoitan jotain mitä hänkään ehkä ei olelöytänyt itsestään. Näin he ovat kertoneet.

Olen harjoitellut hetkien tunnistamista luonnossa. Ensin täytyy oppia näkemään hetkiä. Vaellella kamera kädessä ja pysäyttää tilanteita. Pysähtyä ja tallentaa jotain mikä tuntuu oikealta. Katsoa mihin valo osuu, mikä kiinnittää oman huomion. Oma mielihän voi olla sellainen, että se näkee vain turhaa. Mutta silloin on hyvä pysähtyä ja kuvata.

Mitä kuvilla voi välittää

Kuvilla voi välittää tarinoita ja tunteita, mutta on hyvä aina tiedostaa, että liika analysoiminen jättää taidekokemuksen pois. Parhaimmillaan kuvista voi peilata myös itseään ja omia tunteitaan.

 

Voisin kutsua itseäni taiteen kokemusasiantuntijaksi, sillä taide paransi minut. Aikanaan kun lähdin opettelemaan eri taidemuodoista, oli ehkä suurin juttu ymmärtää, että taide kuuluu kaikille. Sen tehtävä on tehdä hyvää. Taide yhdistää ihmisiä. On melkoisen kurjaa ja nurjaa, että taidealat ovat liian aliarvostettuja. Sillä kulttuurikokemukset ovat suoraan yhteydessä mielenterveyteen. Olen flow – tyyppinen kuvaaja, en niinkään tekninen. Opettelen tunnistamaan hetkiä intuitiivisesti ja näen mielessäni mitä haluan. Kun olen saanut kuvan koneelle – siitä alkaa taas ikäänkuin taiteen luominen. Nautin kuvankäsittelystä, se muuntaa kuvan olemusta siihen suuntaan mihin haluan sitä muuttaa.

Tunteet

Emme voi vaikuttaa siihen mitä muut voivat tuntea, mutta voimme niin sanotusti välittää jotain tunnetta. Omiin tunteisiin vaikuttaa niin moni asia. Kuva joka välittää äidin rakkautta lastaan kohtaan, voi aiheuttaa toiselle lämpöä ja onnellisuutta, kun taas toiselle kipua. Siksi tunteet ja tunnekokemukset ovatkin niin yksilöllisiä. Kuvaajana tämä on taas itselleni valtava rikkaus saada kuvata tunteita. Pelkoa ja kauhua en tiedä haluaisinko kuvata. Ne ovat tunteita, joita en haluaisi välittää.

Maiju

 

 

Yritän muistella mikä aikanaan sai innostumaan valokuvaamisesta. Muistelen lapsuuttani ja olohuoneen kirjahyllyn kaapissa ollutta isoa valokuvalaatikkoa, josta oli kiva aika ajoin kaivella muistoja. Meillä otettiin paljon kuvia. Onneksi, sillä siitä tiedän keitä sukuuni kuuluu. Isoveljeni kuvasi laskettelu reissuja ja kaveriporukoita ja koska olin reilusti nuorempi kuin isommat sisarukseni – halusin olla kuin he. Joten minäkin halusin kameran. Olin kova matkimaan. Ala-asteella kuvaamataidon tunnilla oli valokuvaamisen harjoittelua ja se taitaa olla ainoita muistoja ala-asteelta, joka jäi voimakkaasti mieleen, koska siitä on kuvia todisteena. Teininä ostin kameran ja kuvasin paljon. Nuorena aikuisena ostin videokameran hobby hallista osamaksulla ja myöhemmin järkkärin häälahjaksi miehelleni ja minulle. Otin paljon kuvia, enkä ole kehittynyt siinä piirteessä vieläkään. Eli vähemmän on enemmän. Otan kuvia valtavia määriä ja niiden karsiminen on työlästä. Minulla on aina ollut tarve tallentaa elämää. Kirjoitan myös aika ajoin päiväkirjaa. Nykyään on helppoa, kun voi tehdä videopäiväkirjaa instagramiin.

Perustin muutama vuosi sitten instagramiin taidetilin, johon oli tarkoitus jakaa käsitöitäni, mutta siitä tulikin valokuvaukseen painottuva luova tili.

Miksi lähdin pohtimaan omaa valokuvaamista kirjoittaen, johtui kohtaamisesta tuttuni kanssa menneestä ajasta. Hän ilmaisi epämääräisesti kuvistani kasvotusten jaettuani niitä facebookkiin ”Tulit vain pystymetsästä ja otit homman haltuun, se ärsyttää. Koska muut joutuvat nähdä niin paljon vaivaa kehityksensä eteen, se tuntuu epäreilulta” 

Hän sanoi sen oikeasti kyllä rumemmin, pidemmillä lauseilla ja ehkä vähän sekavasti, joten kaunistelin vähän. Olin hämmentynyt tästä ja jäin miettimään. En oikeastaan ollut ymmärtänyt kuinka kauan olin kehittänyt omaa kuvaajan silmääni, enkä ollut miettinyt miten paljon olinkaan tutustunut ihmisen luonteeseen asiakaspalvelun kautta ja kuinka olin meditoinut vuosia saadakseni oman itseni rauhalliseksi kohtaamisissa. Näistä molemmista on hyötyä kuvaamisessa. Koska silloin on läsnä. Olen kokenut monenlaisia hetkiä vuosien aikana valokuvaamisessa, yksissä juhlissa muistikorttini vietiin kamerasta. Koska otin henkilöstä kuvia joka ei tykännyt. Ja kuvia nykyään napataan omiksi. Siksi täytyy myös opetella sääntöjä

Minulla oli surkea itsetunto nuorena aikuisena ja vielä aavistuksen vanhempanakin ja siksi koko tämä luovuuteni, työni ja muu taide aikalailla painottuu itsetunnon kohotukseen. En tuonut julki omia kipujani, sillä kipuni olivat niin valtavan suuria. Sitten yhtenä päivänä olin valmis avautumaan. Ja aloin tuomaan itseäni esiin, se varmaan tuntui siltä että sain taitoni tyhjästä.

 

Muotokuvaus

Kerron teille viimeisimmästä tempauksestani valokuvaamisessa, joka alkoi viime keväänä. Halusin luoda oman studion kotiin. Meillä on takkahuone, jossa oli sopiva tila remontin jälkeen. Voin näyttää kuvia myöhemmin, jos löydän tai onnistun ottamaan.  Sain äidiltäni ikivanhan mustan Marimekon laukkukankaan, joka oli seissyt varastossa vuosikausia. Rullassa oli niin paljon kangasta, että sain tehtyä siitä valokuvaustaustan. Isäni oli Marimekossa töissä kun olin lapsi ja äitini ompelija. Näitä kankaita oli jäänyt reilusti meille.

Tästä ensimmäisestä alla olevasta kuvasta kaikki oikeastaan lähti. Olin hakenut hatun naamiaiskaupasta ja ostanut  myös kokoontaitettavan kuvaustaustan torista. Se ei ollut riittävä, siksi hain myös Marimekon kankaan äidiltäni.

Mieheni katsoi elokuvaa olohuoneessa. Laitoin hänelle hatun päähän, jonka olin juuri käynyt ostamassa Marakatin naamiaispuodista ja sanoin ”katso tänne!” Sain yhdellä otoksella näin hienon kuvan, käsittely tosin vaatisi vielä viilausta. Instagramiin jaoin hiukan erilaisen, pikkasen tummemman ja mielestäni paremman. Halusin varjostetut kasvot. Kuvan käsittelyssä voi helposti mennä metsään, enkä vielä osaa kuvamuotoja ja pikseleitä ja miten saa tulosteista tarkkoja. Näin itseoppineena kaikki on vähän vaikeaa. Olen kuitenkin valmis jo oppimaan.

 

Kotistudio Diy

Halusin luoda jotain uniikkia kotonani ja yllättäen ystäväni innostuivat tästä. Ensimmäisenä halusin kuvata Peaky Blinders-teemaisia kuvia. Tässä yksi suosikkini. Mallilla oli omasta takaa teemaan sopivat vaatteet ja siitä vaan sitten lähdettiin hakemaan oikeaa tunnelmaa. Rakastan kuvanmuokkausta, sillä se tuo kuviin tietynlaisia efektejä ja tunnelmaa, mitä ei pelkällä kameralla saa.

Lisäsin salviaa palamaan kahvikuppiin ja siitä muodostui hauska illuusio. Oma twist, joka näyttää lohikäärmeeltä. Innostun tästä niin paljon, että jaoin tarinaa instagramissa, jonka myötä sain uusia kuvattavia.

 

Naiselliset kuvat

Seuraavaksi halusin kokeilla vahvoja värejä. Punaista huulipunaa ja mekkoa. Ajatukseni oli tehdä kuvasta ns. mustavalkoinen, jossa kuitenkin punainen väri korostuu. Se versio, jossa kuva on mustavalkoinen katosi johonkin. Löysin vain tämän. Höh.

Naisen ja miehen kuvankäsittelyssä on isoja eroja. Naisesta pitää korostaa kauneutta; sileää ihoa ja eleganttia. Miehestä voi tehdä raffimpia muunnoksia. Riippuu aina toki kuvattavasta. Se ei ole niin yksiselitteistä. On ihanaa jos nainen antaa tehdä itsestään raffin.

 

Haluaisin kutsua itseäni taiteilijaksi, mutta jostain syystä oletan siihen kuuluvan jonkinlaista koulutusta ja hierarkiaa, että vasta kun olet käynyt tämän ja tämän polun, voit kutsua itseäsi taiteilijaksi. Nääh. Tylsää. Teen omalla tavallani. Kuitenkin koulutuksesta olisi hyötyä, jos haluaisin luoda kuvaamisesta ammatin. Katsotaan tuleeko niin koskaan tapahtumaan.

Olimme mallin kanssa yhdessä käyneet pinterestiä läpi ja ylläoleva oli tyyli jota tavoittelimme. Häneltä löytyi vielä upea lierihattu, joka oli tämän jälkeen etsittävä omaan varastoon. Olin niin onnellinen uudesta ulottuvuudesta valokuvaamisessa, etten malttanut pysyä housuissani.

”Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin.” Tunteiden välittäminen taiteen avulla on ihanaa. Haimme mallin kanssa ilmettä, joka näkyy peilin kautta. Ehkä jopa epävarmuuttakin. Mielestäni tässä on ihana, herkkä tunelma. Nuori nainen elämänsä alussa.

Mustavalkoinen tausta. (Mutta kuva taas lähempänä seepiaa.)

Miten voimakkaita kuvia voikaan saada. Ilo välittyy onnellisista kasvoista. Hänen kohdallaan buustattiin itsetuntoa, todella. Hän heittäytyi niin kameran vietäväksi. Uusi vartalo monenkymmenen kilon pudotuksen jälkeen. Hänellä oli luontainen kyky heittäytyä kameran eteen.

 

Tässä mentiin myös 20-luku teemaan, samaan aikakauteen kuin Peaky Blinders. (Joka on Tv-sarja)

Ehdin tyhjentää naamiaispuodin loppuunmyynnin ja kerätä rekvisiittaa kotiin viime keväänä. Jokainen on tuonut myös jotain omaa kuvauksiin. Hänellä esimerkiksi oli symbaali mukana, jonka oli lainannut rumpuopettajaltaan Dingon rumpalilta. Ihminen on erittäin kaunis ja viehättävä kuvattava silloin kuin rohkaistuu ja avautuu.

Koen oppineeni omassa työssäni, kun ollaan tekemisissä ulkonäön kanssa, että vain toisen kunniottamisella saavuttaa jotain kaunista. Kun on herkkä lukemaan hienon hienoja viestejä, mitä toinen välittää – siitä voi silloin syntyä jotain todella kaunista. Kauniit kohtaamiset taas parantavat sielua

Ulkokuvat

 

.

 

Ettei tästä tule aivan liian pitkä postaus, jaan vain nämä kaksi enää. Tässä Lauran kanssa hakeuduttiin Graffitti maisemaan. Laura on taiteilija ja minä taas rakastan heijastavaa vettä kuvissa. Löydettiin Haltialasta tällainen ylläripaikka, joka oli kuin tehty meidän kuville. Kuljen Lauran mukana pari vuotta kuvaamassa hänen tauluja, jotka tulevat hänen lopputyöhön, sekä hänen tarot kortteihin. Tämä on tällainen oppimisprojekti minulle ja ystävykset pääsevät luomaan yhdessä .

 

Ja vielä Ollin muraalitaide. Olen 90-luvun teini, jolloin rap musiikki ja graffitit, skeittarit ja undergroud meininki oli muotia. Skeittarin vaatteet ynnä muut, tägäilyt. Graffiteista on muodostunut tänä päivänä muraalitaidetta jota kaupunki tilaa ja se on mielestäni ihan uskomattoman hienoa. Mikä taas on tylsää, on ne tägäykset näiden teoksien päällä. Kysyin Ollilta saanko tulla ottamaan kuvia, kun hän maalaa. Tämä on vain yksi kuva. Tulen varmasti jakamaan lisää kuvia näistä hetkistä. Tässä kuvassa ei näy spray suihku, mutta silti tykkään tästä.

Kaikki nämä kokemukset vahvistivat omaa intohimoani. Ostin Joel Crimesin valokuvauskursseja  ja niitä olen pläräillyt tässä jo jonkin aikaa. Mutta välillä haastaa ymmärtää englannin kieltä, opettelen silti.

Koska tämä ei ole työ ja minun oma elämä toisinaan puskee väliin, niin toteutan itseäni rauhassa.

Haluaisin niin ottaa kuvia, luoda niistä taidetta ja olisi kyllä ihan kiva saada niistä printtejäkin. Niin pitkällä en kuitenkaan ole. Mutta. Koskaan ei tiedä, tai ole liian myöhäistä

 

Maiju

 

 

 

Moikka maailma!

Ihana otsikko, joka on wordpressin oma keksimä, minä vaan kopsasin.

Nimeni on Maiju, olen toiminimi yrittäjä kauneudenhoito alalla, mutta intohimoni on taiteessa. Enemmän ehkä boheemissa taiteessa. Rakastan värejä, mutta myös neutraaliutta. En tule siis pitämään yhtenäistä ja sävy sävyyn olevaa blogia, sillä en osaa. Luovuus toimii kohdallani lennokkaasti. Haluaisin kirjoittaa elämästä, näyttää teille kuvia mitä olen ottanut, kertoa mistä luovuuteni ammennan ja mistä haaveilen. Olen oppinut itsestäni kirjoittajana olevani toisinaan hyvin melankolinen, mutta kaipaan oman persoonallisen ääneni löytämistä. Olen joskus ihan hauskakin.

Otan valokuvia paljon, mutta viime aikoina luovuuteni on ollut tukossa.

 

 

 

Koen olevani elossa silloin kun toteutan omia visioitani.

Viimeisin innostus on ollut korvakorujen teko. Arkuus tuoda itseäni esiin on vitsani. Siksi täytyy aika ajoin työntää itseni syvään päätyyn. 

Olen kirjoitellut blogeja vuodesta 2010, mutta täytyy myöntää niiden olevan vain kirjoittamista. En ole millään tavalla tehnyt sitä ammattimaisesti, vaan lähinnä itseäni varten ja itseeni tutustuen.

Olen valokuvannut harrastusmaisesti noin 5 vuotta. Ollut kosmetologi noin 10 vuotta ja tehnyt energiahoitoja vuodesta 2011. Rakastan vaihtoehtoista maailmaa, mutta empatiakykyni toisinaan lähtee turhan paljon kantamaan muiden taakkoja. Siksi pyrin pitämään jalat maassa ja oman tilani selkeänä.

Olen ehkä hiukan vanhanaikainen, sillä rakastan kirjoittamisessa näppäimistöä. En pidä kosketusnäytöstä, se jostain syystä väsyttää. Olen käynyt luovan kirjoittamisen kursseja, sekä haastanut itseäni erilaisilla heittäytymisillä. Elämä on aika ajoin ollut melko ankaraa, siksi luovuus on itselleni kuin terapiaa.

Olen maanläheinen, mutta jos minut laittaa jonkinlaiseen lokeroon – juoksen karkuun. En pidä tietynlaisesta määrittelystä, se jollain tavalla estää minua luomasta uutta. Luovuus meinaan toimii kohdallani niin, että se vie minua mihin sattuu. Joskus teen taidetta luonnosta, joskus teollisesta. Rakastan kirjoittamista, tunteita, kohtaamisia, valokuvausta, vanhoja valokuvia, käsitöitä, korujen tekoa, villasukkia, veneilyä, merta, työmaan ääniä, hiljaisuutta, wellness puolta, ihmisen kehoa/anatomiaa, tunteidensäätely taitoja, pieniä lapsia, viattomuutta, rehellisyyttä, avoimuutta, hömppäelokuvia, tanssin katsomista, erilaisuutta, antiikkia, koiria, villieläimiä, maalattuja tauluja ja olisikohan vielä jotain lisättävää.. Ehkä ne siitä tulee. Katsotaan osaanko edes aloittaa koko blogia. Eli tervehdys siis täältä.

 

Maiju