On hetkiä, kun tuntuu etten ole pitänyt kameraa kädessä ikuisuuksiin ja se tuntuu pahalta. Yleisin ajatukseni luovuudesta ja valokuvaamisesta on, että se ruokkii sieluani. Se ruokkii omaa esteettisyyttäni, sekä ajatusta että haluan parantaa kuvillani muita. Olla osana jotain suurempaa henkeä joka tuo hyvää ihmisille. Joskus tuo ajatus voi olla hyvin naiivi ja olenkin opetellut ja myös oppinut, että on myös heitä joille en voi antaa yhtään mitään. On kuitenkin myös heitä joille voin ja siihen haluan keskittyä. Valokuvaaminen on ikäänkuin sielun peili minulle, haluan näyttää erilaisia näkökulmia kauneudesta maailmalle.

Iso juttu on saada otettua ihmisestä kuvia joista hän pitää itse. Saada henkilö rakastumaan itseensä. Se on valtavan iso juttu, eikä sitä voi noin vain tehdä.

 

Valokuvaaminen vaatii työtä ja aikaa

Koska se ei ole vain tosta noin juttu. Jos haluaa hienoja kuvia, se vaatii loputtoman määrän harjoittelua, otoksia, kuvankäsittelyä ja luovuutta. Ja siihen täytyy olla valmis. Ymmärsin itse milloin olin valmis, kun huomasin jonkin näkymättömän voiman repivän minut sängystä klo 6 ja hyppäämään autoon ennen aamupalaa vain ja ainoastaan koska täysikuu loisti taivaalla ja siitä voisi saada kuvan. Se vaatii myös vaivaa lähteä eri paikkoihin jotta löytää eri tunnelmia. Koska se vaatii niin paljon työtä ja aikaa, niin arvostus muilta voi olla heikkoa. Esimerkiksi jos sinä olet matkustanut johonkin, ostanut kameran ja opetellut sen käytön ynnä muuta ja saat loistavan otoksen ja lisäät sen nettiin tai somealustalle ja joku tuntematon ottaa sen itselleen lupaa kysymättä ja käyttää sitä omiin tarkoituksiin, niin kyllähän se kirpaisee. Sitä varten on tekijänoikeudet.

Vastuulliset ihmiset toki tunnistavat ettei näin saa tehdä.

Valokuvaaminen on

Muutakin kuin valokuvaamista, se on hetkien löytämistä, tarinoiden tallentamista, itsensä haastamista. Voi toki ottaa vain kuvia ja saada hyviä kuvia, mutta se voi olla myös kokemuksellista seikkailua kameran kanssa. Itsensä haastamista ja löytämistä. Intohimoa kameran kanssa.

Vaikka valokuvaaminen on itselleni välillä helppoa, se on silti todella vaikeaa. Sillä omat tunnetilani voivat estää saamasta hyviä kuvia. Osaan olla itseäni kohtaan julma alitajuisesti. Vaadin järjettömiä suorituksia itseltäni onnistumisessa ja joskus palan ikäänkuin loppuun omien vaatimusten edessä. Samalla tuo kuitenkin kertoo asian olevan minulle tärkeä. Koen, että juuri intohimo ohjaa minua valokuvaamisessa. Ihan kuin sieluni olisi jollain tavalla kytketty kuvaamiseen ja haluan siksi tuottaa kauneutta ympärilleni koska se on minun tapani tuoda hyvää maailmaan.

Missä kaikkialla olen kuvannut

Koska kuvaaminen vaatii kokeilemista ja hetkien näkemistä, se vaatii myös rohkeutta tarttua hetkiin. Siihen tarvitaan taas jatkuvaa omien pelkojen kohtaamista. Kun kohtaa pelkojaan, se taas nostaa pintaan erilaisia mielihyvähormoneja.

Aloitin puhelinkuvaamisella koiralenkeillä. Puhelimeni muisti on jatkuvasti täynnä. Tyttäreni harrasti joukkuevoimistelua ja jonkun täytyi aina videoida esitykset, joten minä ja mieheni innostuimme tästä. Ostimme gopro kamerankin sitä varten. Minulla oli todella voimakasta sosiaalisten tilanteiden kammoa ja tätä piirrettä piti oppia käsittelemään. Kun olin kameran takana annoin itselleni luvan olla ihmisjoukoissa. Opettelin liikumaan ihmisjoukossa, vaikka jännitin. Ja kun katsoin esityksen kameran takaa, suojasin itseäni itkukohtauksilta joita esitys ja voimakas musiikki minussa aiheutti. Herkkä kun olen. Katsoin esitykset läpi kotona ja opin niistä. Puhelimella kuvat olivat huonolaatuisia ja tein niistä videoita, joista tuli rakeisia. Muistan kun joku vanhempi joka ilmeisesti oli alalla eikä kuitenkaan osallistunut prosessiin kritisoi pikseleitä ja kuvakokoja, mutta siitä huolimatta jatkoin videoiden tekoja. Sillä minähän se olin joka altistin itseni. Se erotti meidät toisistamme, että minulla oli kädet savessa ja olin valmis oppimaan, hän taas antoi tyhjiä sanoja osallistumatta kuitenkaan prosessiin. En siksi ottanut palautetta häneltä vastaan, mutta jäin sitä kuitenkin miettimään, sillä teknologia menee niin vauhdilla eteenpäin. Hän ei koskaan näyttäytynyt fyysisesti harrastuksessa, vain watsapissa. Otin kyllä vastaan kritiikkiä erittäin tarkalta valmentajalta ja hän oli ns. koutsini tässä. En opetellut niinkään kuvan laatua, vaan oikeiden kuvien valikoimista, jossa ilmeet ja asennot olivat hyvin. Se oli jännittävää.

Puhelimesta erilaisiin kameroihin

Koska olin innokas kuvaaja, tein sitä myös tyttäreni luokan hyväksi. Lähdin mukaan leirikouluihin, joissa kuvasin lapsia ja tein heille muistoja. Muistan meinaan omasta lapsuudestani kuinka tärkeiksi kuvat muodoistuivat kun aikaa oli mennyt eteenpäin. Joukkuevoimistelu jäi taakse koronan myötä ja se toi hetkellisen kriisin itselleni, koska jouduin itsekin luopumaan. Jatkoin kuitenkin esiintymisjännityksen kohtaamista. Korona toi metsäkävelyt ja erilaisten luontokohteiden kuvaamisen. Mieheni osti minulle ensin digikameran ja seuraavaksi minikokoisen videokameran gjp:n. Jota en tosin oppinut käyttämään. Kuvasin metsää, kuuta, luontoa, sumua ja mitä kaikkea. Otin mielestäni ihania luontokuvia, mutta se ei riittänyt minulle. Koin valtavaa eteenpäin menemisen pakkoa.

Instagramissa on tällainen maailmanlaajuinen oma valokuvataiteilijoiden ryhmittymä, eli feature hub vai mikähän se oli. Niihin tägättiin aina osallistuminen ja raati valitsi aina jonkin kuvan heidän sivulleen. Minun kuviani valittiin monia. Se oli hienoa, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt sitä tarpeeksi, joten lopetin niiden jakamisen.

Sain ajatuksia valokuvien kehittämisestä myyntitarkoituksessa, mutta en päässyt koskaan niin pitkälle. Kun täytin 40 vuotta, ystäväni olivat seuranneet intoani ja antoivat lahjaksi lahjakortin kameraliikkeeseen, sekä valokuvauskurssin valokuvataiteen museoon kaapelitehtaalle. Päätin sijoittaa uuteen kameraan, peilittömään järkkäriin. Kamera toi uuden ulottuvuuden kuvaamiseen ja olen varmaan kuluttanut sen kolmessa vuodessa loppuun. Nyt olen jonkinlaisessa risteyksessä tai tienhaarassa.

Valokuvaaminen työnä

Omalla alallani pitää osata kaikenlaista ja markkinointi pienyrittäjänä on yksi osio. Opettelin markkinointikuvia, etsin tyyliäni kuvissa. Mihin sopii minkäkinlainen kuva. Ymmärsin kuinka en saanut omaa ajatustani yhteensopivaksi muiden kanssa, sillä halusin ottaa kuvan vanhemman rouvan käsistä. Hän oli skeptinen omista ryppyisistä käsistä ja minä taas toiveikas, sillä samaistuttavuus on se juttu somessa. Jaoin kuvan 2:lle eri naiselle ja molemmat järkyttyivät. ”Ei kukaan halua samaistua ryppyisiin käsiin” Koska olen kauneusalalla, tiedostan ajatuksen, samalla ärsyynnyn. Me kaikki vanhenemme. Miksi ryppyiset kädet pitäisi piilottaa ja laittaa tilalle nuoret ja kauniit kädet. Tässä on minulle taas yksi aihe kuvata. Haluaisin kuvata nimenomaan ihmisiä joista koetaan niiden olevan ns. epätäydellisiä. Tuoda ne kauniissa valossa esiin. Koska hei c’maan, miksi me edelleen näytetään sitä kiiltokuva elämää, koska ei elämä sellaista ole. Kauneus on katoavaista ja sielukkuus on se juttu. Selviytymistarinat, arvet ja persoonallisuus. Niitä haluan kuvata. Niistä henkeni herää eloon. Ei mikään kiiltokuvaelämä, jossa eletään kulissia tai halutaan samaistua illuusioon. Ja omassa työssäni ei pinnallisuus ole se juttu, vaan itsestään huolehtiminen, terveys, jaksaminen, mielenterveys jne. Ei vain kaunis ulkokuori vaan hyvinvointi kokonaisuutena. Mutta kaunis hyvin hoidettu iho viestii itsensä huolehtimisesta ja välittämisestä. Ikä taas tulee väkisinkin.

Kokeilin myös markkinointikuvausta yritykselle ja minun kuvani ripustettiin kauppakeskuksen seinälle. Siinä tönötti minun ottamani kuva 6 metriä korkeassa julisteessa. Se oli hetkeni, mutta hyvin nopea sellainen. En ollut valmis kuvaamiseen. Siinä tuli kaikenlaista sähläystä ja päätin etten ole vielä valmis. Ymmärsin myös itsestäni, että kuvaamisessa pitää osata kuunnella mitä toinen osapuoli haluaa. Vaikka minun mielestäni jokin kuva on todella hyvä – vastaanottaja ei ole samaa mieltä.

Muotokuvaus

Kirjoitin tästä myös Minä valokuvaajana postauksessa.

Kuvaaminen lähti uudesta kamerastani, kun se olikin yllättävän tarkka kuvaamaan yksityiskohtia. Opettelin kuvaamaan silmiä, savua, hiuksia, partaa ja sitten tein kotiini pienen studion. Koko viime kevään kuvasin näitä upeita malleja ja olin niin onneni kukkuloilla. Intohimo on myös todella väsyttävää ja siksi sen tekeminen työnä on rankkaa, koska vaatimustaso on jotenkin kovaa.

Olen kuvataiteilija ystäväni projektissa mukana, otin valokuvia hänen tauluistaan, joista tulee tarot kortit, mutta se vaatii mielestäni ihan oman postauksensa. Haluan ottaa vielä valokuvia hänen tekemästään kirjasta jossa kuvani ovat. Tässä kuitenkin hänen näyttelystään kuva.

Näyttely on tällä hetkellä kaapelitehtaan puristamolla huhtikuun 20 päivään saakka.

Maiju